On tajuntaa avartava kokemus lueskella George W. Bushin ja Tony Blairin hallintojen pitämiä puheita viime syksyltä ja alkutalvelta ja verrata niitä tuoreisiin uutisiin Bagdadista. Asiat ovat menneet tyystin toisin kuin niiden piti mennä - lukuunottamatta varsinaisen sotilaallisen operaation osuutta, jossa Irak vallattiin nopeasti.
Mutta valtauksen jälkeen piti pelottavia joukkotuhoaseita löytyä kasapäin. Miehittäjät piti ottaa vastaan vapauttajina. Uuden demokraattisen hallinnon piti ottaa vastuu, jälleenrakentaa maa öljyrahoilla ja saatella vieraat sotilaat jo piankin tyytyväisinä kotiin.
Tähän kaikkeen uskottiin Washingtonissa ja Lontoossa vakaasti. Saddam Husseinin joukkotuhoaseiden uhkaan uskottiin joka puolella muuallakin. Vuosi sitten elettiin tihenevässä jännityksessä: oli selvää, että jotain tulee tapahtumaan. Mitä siitä seuraisi, se oli suuri arvoitus.
Tänään tiedetään osa tuosta vastauksesta. Bagdadissa räjähtelee, ihmisiä kuolee - jonkin verran amerikkalaisia ja paljon enemmän irakilaisia - eikä tuolle kaikelle ole mitään muutosta näköpiirissä.
Se, missä nyt eletään, ei voinut olla tarkoituksena. Niin on kuitenkin käynyt. Eli on käynyt niin kuin historiassa hyvin usein käy, kun omaan moraaliseen ylemmyyteen uskova ideologia ja politiikka yhdistyvät toiveajatteluksi, joka ei vastaa todellisuutta. Tässä yhteydessä tämä tarkoittaa ennen muuta Bushin hallinnon linjaa, muussa yhteydessä se voisi tarkoittaa jotain muuta.
Samaan aikaan kuluva vuosi on todistanut sarjaa hämmästyttäviä diplomaattisia epäonnistumisia. Mielellään uskoisi inhimilliseen kehitykseen ja kansainvälisten suhteiden järkevyyteen, mutta tässä tapauksessa todistusaineisto viittaa toiseen suuntaan. Tuloksena kaikki näyttää nyt vain ajelehtivan jonnekin, kenenkään tietämättä minne.
Massiivisimpia epäonnistujia ovat Yhdysvaltain uuden politiikan arkkitehdit, mutta ei kehumista ole muuallakaan.
Irakista tehtiin Yhdysvaltain uuden ulkopolitiikan ja sotilasopin mallikappale. Tuloksena syyskuun 11. päivän terrori-iskujen tuoma sympatia amerikkalaisia kohtaan on huvennut olemattomiin. Maan julkinen kuva on muuttunut täysin, eikä amerikkalaisiin ole koskaan suhtauduttu maailmalla niin omituisesti ja varauksellisesti kuin nyt. Maan omaan sisäpolitiikkaan on, ainakin sikäläisten lehtiartikkelien perusteella, ilmaantunut hyvin katkera, epäluuloinen ja kaiken kaikkiaan kummallinen sävy.
Britannian pääministeri Tony Blair ilmeisesti haki vahvaa asemaa liittoutumalla tiukasti amerikkalaisten kylkeen. Tuloksena hänen asemansa on nyt heikompi kuin koskaan, maan hallituksen politiikka on halvautunutta, eivätkä brittidiplomaatit tiedä, miten selittäisivät kaiken parhain päin. Onnistumisesta siinäkään ei tosiaan ole kyse.
Ranska nosti rajusti profiiliaan vastustamalla amerikkalaisia YK:ssa Saksan kanssa. Mikä tästä sitten oli seuraus: lopputulokseen se ei vaikuttanut mitään, eikä Ranskakaan tiennyt, mitä seuraavaksi tekisi. Täyteen välirikkoon Yhdysvaltain kanssa sillä ei kuitenkaan ole varaa, joten pikkuhiljaa ranskalaiset ovat taas koettaneet lepytellä suhteitaan Atlantin yli. Samoin saksalaiset.
Mitä Saddam Hussein puolestaan suunnitteli, siitä ei kellään ole mitään käsitystä. Mies on kadonnut perusteellisesti. Mutta miksi hän häiritsi YK:n asetarkastajien työtä jos aseita ei kerran ollut? Pelasiko hän aikaa, yrittikö hän hämätä, elikö hän aivan omassa kuvitteellisessa maailmassaan? Miten tahansa, hän hävisi pelinsä ja menetti maansa. Vaikka Saddamilla olisi kätensä pelissä nykyisessä vastarinnassa, sillä ei amerikkalaisia pois häädetä.
YK oli kaikessa tässä voimaton välikappale. Suurvallat väänsivät kättä sen kautta, mutta se itse ei voinut ohjata tapahtumia minnekään. Lopullinen nöyryytys oli pommi keskelle YK:n päämajaa Bagdadissa. Uusimpana uhrina tässä sarjassa on Punainen Risti.
Euroopan unioni puolestaan on Irakissa ollut koko ajan niin hajalla kuin olla saattaa: kun jäsenmaat ajavat aivan eri politiikkaa, pienin yhteinen nimittäjä on hyvin pieni.
Nato riiteli itsensä tehottomaksi tekemään mitään, ja kun siellä saatiin rivit johonkin ojennukseen, ryhtyi Nato-maa Turkki pelaamaan aivan omaa peliään muista riippumatta.
Löyhästi Irakin konfliktiin liittyen Israel ja palestiinalaiset ovat ajaneet päänsä seinään, ottanet sitten uudestaan vauhtia ja juosseet entistä lujempaa päin seinää. Sielläkään ei mitään ratkaisua ole luvassa.
Kaikki Irakin sotaan suoraan tai epäsuoraan sotkeutuneet osapuolet - Anneli Jäätteenmäkeä myöten - näyttävät pahan kerran epäonnistuneen julkilausutuissa suunnitelmissaan, ja maan vastarintaliikkeen suunnitelmista ei tiedetä yhtään mitään. Sillä ei ole kasvoja, ei ääntä, ei julkilausuttuja tavoitteita. Mitään ei ole Irakissa ratkaistu, eikä näytetä hevin ratkaistavankaan: ei ole poistettu terrorismin uhkaa, ei ole lyöty Yhdysvaltoja, ei ole turvattu Irakin tulevaisuutta, ei ole vakautettu Lähi-itää, ei ole annettu esimerkkiä uudesta toimivasta voimapolitiikasta, ei ole turvattu George W. Bushin uudelleenvalintaa.
Sen sijaan on valehdeltu tai ainakin vääristelty asioita, pelattu omaan pussiin, kampitettu muita, heikennetty ankarasti uskoa demokraattisesti valittuihin johtajiin ja kansainväliseen yhteistyöhön, kerrottu tämän kaiken johtavan laajaan yleiseen hyvään ja käytetty kaiken tämän aikaansaamiseksi uskomattomia määriä inhimillisiä ja taloudellisia voimavaroja.
Ei siis mikään turha vuosi. Kenties jopa sellainen, joka historiassa vielä muistetaan. Ei tällaistakaan joka vuosi pääse näkemään, toivottavasti.