Kalevassa 21.3. oli Yläkertakirjoitus seksuaalisesta häirinnästä alakoulun arjessa. Häirinnän kitkeminen suomalaisesta yhteiskunnasta tulisi tutkijoiden mukaan aloittaa jo alakoulussa – jota siellä siis ilmenee hälyttävässä määrin – opettamalla lapsille systemaattisesti ihmissuhdetaitoja niin kuin muitakin akateemisia taitoja, kuten vaikkapa lukemista tai laskemista.
Mielenkiintoinen kirjoitus kirvoitti minussa paljon ajatuksia. Miksei ensinnäkin lasten kohdalla voitaisi puhua vain kiusaamisesta? Puhumalla seksuaalisesta häirinnästä syyllistytään siihen, mistä tutkijat artikkelissa varoittavat: aikuiset ulkopuolelta määrittelevät kaverisuhteen luonteen sellaiseksi, mistä lapsi itse ei välttämättä ole tietoinen, ja mikä saattaa olla hänelle pelottava aihe.
Toisaalta: jääkö ymmärtämättä, mitä seksuaalisuus ja sen kehittyminen epämääräisestä elämänvoimasta tietoiseksi ja vuorovaikutukselliseksi käyttäytymiseksi oikeastaan on? Siitä tuleminen tietoiseksi, siihen tutustuminen ja sen hallitseminen – mikä ei ehkä koskaan ole täydellistä – vaatii vuosia, eikä ole mahdollista ala-asteikäisille.
Epäilen, ettei sen epämääräisen jännityksen luonne, mitä orastava sukupuolisuus lapsessa on, ole kesytettävissä ”akateemisella keskustelulla”. Myöhemminkin monet nuorten ja aikuistenkin väliset eroottiset ja seksuaaliset tilanteet ovat liian moniselitteisiä kummallekin osapuolelle: mitä viestejä toinen lähetti, miten toinen ne tulkitsi, mitä toinen oikeastaan tarkoitti, ja miten toinen taas toimi, koska oletti toisen ja ”normaaliuden” sitä vaativan, vaikkei itse tarkoittanutkaan, ja niin edelleen.
Ja pakko taas muistuttaa, että ihan oikeaa seksuaalista häirintää ja -väkivaltaa on olemassa, mikä on tuomittavaa.
Lapsena omaan seksuaalisuuteen tutustuminen on asteittaista, hämmentynyttä, kömpelöä, ja tuottaa ylilyöntejä. Mutta sillä on merkitystä, minkälaisilla käsitteillä asiaa tutkitaan. Me Too -kampanjalla on etunsa, joita on turha tässä eritellä.
Uhkana on ensinnäkin se, että käsitys seksuaalisuudesta, ja ehkä koko psykodynamiikasta, yksinkertaistuu. Jos lapsen itsensä leikiksi tarkoitettua aletaan käsitellä nimenomaan seksuaalisena häirintänä, onko uhkana paluu siihen epämääräisen (seksuaalisen) ahdistuneisuuden ja syyllisyyden aikaan, josta vasta minun sukupolveni on vapautumassa: miten paljon esimerkiksi mielenterveystyötä on aikanaan vaatinut oikeuttaako pelkän viettijännitteen herääminen omassa kehityksessä.
Toiseksi uhkana on se, että vuorovaikutussuhteista saattaa kadota spontaanius ja luontevuus. Kolmanneksi on esimerkkejä siitä, että koko kulttuurista huumori, ainakin tietynlainen, vähenee. Huumorinkin käyttövoimana on enimmäkseen pohjaltaan seksi ja aggressio.
Kirjoituksen esimerkki sulhasehdokasta jahtaavasta isästä väkivallankulttuuria ylläpitävänä on minusta yksipuolisesti ymmärretty. Itse sain aikoinaan häälahjaksi kortin: ”vaimon pitää olla sellaanen, että sen kun heittää seinään, jää kynsistään kiinni”. En osannut loukkaantua silloin ja nauran vieläkin, enkä ole niinkään varma, että tässä objektivoidaan nainen ja annetaan lupa lähisuhdeväkivallalle. Sävyjä, sävyjä!
Ja vielä: kehitys ei välttämättä ole niin yksioikoista, että alakoulun valtataistelut altistavat aikuisiän lähisuhdeväkivallalle kuten tutkijat antavat ymmärtää...voi tapahtua peräti päinvastoin. Ja toisinkin päin: lapsen ”curling” -kohtelu eli säästäminen kaikilta konflikteilta saattaa tuottaa uhriutumista. Itse kaipaisin sosiologista ja kiihkotonta analyysia, miksi nämä seksuaalisen häirinnän teemat nousevat esiin juuri nyt, kun seksuaalisia virikkeitä on tyrkyllä yllin kyllin, tarpeettomastikin.
Leena Tikka
eläkkeellä oleva psykologi
psykoterapeutti, Oulu
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.