Miksi Mount Everestille kiivetään? Koska se on siellä. Jotta siihen pystyy, on oltava visio, taitoa, omistautumista ja uskoa. Sama pätee musiikkiin. Vuoren huipulle ei pääse, ellei ole tarvittavia ominaisuuksia ja sopiva määrä luovaa hulluutta.
Raahen Rantajatsit onnistui erinomaisesti juhlistamaan kaksikymmenvuotistaivaltaan, sillä artistivalinnat heijastelivat hyvin festivaalin perimmäistä, modernia luonnetta. Fantin päälavalla nähtiin kaksi toisistaan täysin poikkeavaa kokoonpanoa: David Murray & Black Saint Quartet sekä 22 Pistepirkko. Jazz vastaan rock? Ei, vaan musiikkia ja musiikkia.
Mitä on ammattitaito? Kun David Murray & Black Saint Quartet aloitti soiton, heti ensimmäisestä tahdista lähtien tuntui siltä, että tässähän on oltu täydessä imussa jo jonkin aikaa. Ei lämmittelyä, ei hapuilua, vaan koko substanssi heti tiskiin. Ja siinä pysyttiin.
Saksofonisti Murray soittaa modernilla otteella vahvaa jazzia, bluesia ja gospelia. Lähestyminen on suoraviivaista, täyttä ja ehdottoman svengaavaa. Kokoonpano on kuin joukko gladiaattoreita. Lavalle mennään voittamaan. Kyse on voimasta ja kunniasta.
Murrayn omistautuminen ja nöyrä musiikillinen omanarvontunto näkyi ja kuului läpi esityksen. Lähes joka kappale oli omistettu jollekin; John Coltrane, Martin Luther King, kansalaisoikeudet.
Kyse oli siis yksilöä suuremmasta sitoutumisesta ja sen ilmaisusta musiikillisin keinoin. Siitä seuraa uskottavuus ja koskettavuus.
Puoleen väliin asti mentiin tässä flowssa, mutta sitten ylipitkäksi venytetty standardiblues laski intensiteettiä. Pian Murray joukkoineen palasikin aidosti luovan soiton lähteille ja nostatti tunnelman uudelleen huippua kohti.
Tässä auttoi huomattavasti se, että varsinkin pianisti Lafayette Gilchrist ja kontrabasisti Jaribu Shahid olivat vahvassa vedossa. Eikä rumpali Hamid Drake jäänyt heistä jälkeen.
Kokonaisuus heijasteli läsnäoloa, yllätyksellisyyttä, kontrolloitua primitiivivoimaa, maskuliinisuutta, omaleimaisuutta ja ehdotonta musiikillista kommunikaatiota.
Samaa oman tien kulkemista ja jaksamisen ehdottomuutta, omaleimaisuutta ja karismaa löytyi myös 22 Pistepirkosta, joka vaihtoi moodia kertaheitolla. Kontrasti oli hyvä ja toimiva. Nuotit ovat samat kaikille.
Pirkoilla on sama konsepti kuin Murraylla. Perusjuurista luodaan oma kosmos. Lopputulos on eräänlaista urbaaniminimalismia, jossa on vaikutteita monesta. Suoraviivainen rock, maaninen ambientrave, iskevä riffi, saumaton yhteissoitto, nasaali laulu ja hypnoottinen rytmisyys.
Kaksikymmentäkuusi vuotta on hionut kvartsista timanttia esiin hiekalla.
Lopputulos on riisutun monipuolinen ja alati vaihtuva. Kokonaisuudessa on tenhoa ja lumovoimaa sekä tämän ajan viileää hypeä. Vuorelle kiipeäminen vaatii vahvan sisäisen uskon, joka vääjäämättä säteilee ympäristöönsä ehdottomuuden valoa.
Aleksi Ranta Trio eli ARt sekä Jahnukaiset olivat myös hyviä valintoja Rantajatsin musiikilliseen viuhkaan, mutta heidän lyhytikäisyytensä näkyi vielä korostetun selvästi kahden maailmanmatkaajan rinnalla.
ARt kulkee urkubassogroove linjalla, mutta onneksi ei suoraviivaisesti. Kokonaisuus on ennemminkin inhimillisen melodinen ja musiikillisesti taipuisa. Rynkytykseen ei sorruta.
Kitaristi Aleksi Ranta, urkuri Petri Pahikkala sekä rumpali Olli Estola ovat kaikki solistisia persoonia ja he saavat trionsa pyörimään hyvin ja ammattimaisen uskottavasti.
Jahnukaiset on selkeämmin amatööribändi, jolla on intohimo musiikkiin.
Leppeää bossa novaa ja tanssittavaa musiikkia pikku koukuilla ripustettuna. Onko kyseessä jokamiesluokan bebopia vai päiväkerhojazzia, kuten heitä myös on määritelty? Niin tai näin, toimiva valinta Ruiskuhuoneen pimenevään yöhön.
Risto Haapsamo