Vuokralle tarjotaan 830 000 hehtaarin pääasiassa luonnontilainen sademetsä Afrikassa. Palstalla on runsaasti villieläimiä, kuten metsänorsuja ja tasankogorilloja. Hinta: vähän yli miljoona euroa vuodessa. Kiinnostuneita pyydetään ottamaan pikaisesti yhteyttä Kamerunin metsäministeriöön.
Kyseessä ei ole vitsi, vaikka The Economist -lehden julkistama hankekuvaus muutama kuukausi sitten siltä kuulostaakin. Keski-Afrikan tiheimmillä metsäseuduilla Kamerunissa on todella tarjolla vähintäänkin mielenkiintoinen tontti kelle tahansa, joka uskoo voivansa maksaa luonnon monimuotoisuuden suojelusta alueen omistajan pyytämän vuosivuokran.
Vuokrattavana on Ngoyla-Mintomin alue, joka muodostaa Länsi-Afrikan mutkan sademetsävyöhykkeellä tärkeän vihreän käytävän Kongon (Brazzaville), Gabonin ja Kamerunin kolmen luonnonpuiston välillä. Tällä niin sanotulla Tridom-vyöhykkeellä asuu runsaasti Afrikan viimeisten metsäpygmien, baka-kansan, klaaneja, joista osa edelleen sinnittelee metsästyksen ja keräilyn varassa.
Vuokraushanke on esimerkki uudesta mallista, jolla ympäristöjärjestöt yrittävät päästä nopeampiin ja tehokkaampiin tuloksiin uhanalaisissa luontokohteissa. Ne tekevät nyt vuokratarjouksia laajoista metsäalueista, joita kehitysmaat tähän asti ovat rahapulassaan kaupitelleet toimilupa-alueiksi metsä- tai kaivosyhtiöille.
Taustalla on yhdysvaltalaisen ympäristöjärjestön Conservation Internationalin (CI) oivallus 2000-luvun alussa. Se päätteli, että kun rahapulassa oleva kehitysmaa on päättänyt hyödyntää metsäalueitaan, ei kannata potkia tutkainta vastaan protestoimalla, vaan lyömällä pöytään korkeampi vuokratarjous. Tämän CI oli oppinut ryhdyttyään luomaan uhanalaisia luonnonmetsiä yhdistäviä vihreitä käytäviä Brasiliassa.
Järkeily on osoittautunut yllättävän toimivaksi. Monet kehitysmaat suhtautuvat ympäristöjärjestöjen tarjouksiin suopeasti, koska metsä- ja kaivosyhtiöt maksavat toimiluvastaan usein varsin pieniä korvauksia.
Metsä- ja kaivosyhtiöt tinkivät vuokrasta, koska lupaavat tuoda tullessaan kehitystä ja vaurautta paikallisväestölle: teitä, työpaikkoja, sähköä. Käytännössä hyöty virtaa kuitenkin usein lahjotuille viranomaisille, vierastyövoimalle sekä ulkopuolisille alihankkijoille. Puu- tai malmikuljetusten ehdoilla rakennetut tiet taas viipaloivat metsiä eristyneiksi ja elinkelvottomiksi saarekkeiksi. Vuokralaisen toiminnan laajuutta ja ympäristövaikutuksia ei vaikeapääsyisillä syrjäseuduilla juuri valvota.
Uutta toiminta-ajatustaan varten CI perusti 100 miljoonan dollarin yksityisen lahjoituspääoman turvin Global Conservation Fundin. Se on CI:n mukaan "ensimmäinen merkittävä kansainvälinen rahasto, joka pystyy keräämään nopeasti varoja biodiversiteetin säilymisen kannalta keskeisten uusien suojelualueiden luomiseksi, laajentamiseksi ja pitkän tähtäimen hallinnon kehittämiseksi".
Rahaston tuella on suojeltu toistaiseksi 38 miljoonaa hehtaaria metsä- ja vesialueita, CI ilmoittaa. Järjestö on vuokrannut laajoja metsäalueita Etelä-Amerikasta, Tyyneltämereltä sekä Afrikasta. Se toimii "liikemiesmäisellä tehokkuudella" yhteistyössä useiden merkittävien ympäristö- ja kehitysjärjestöjen kuten BirdLife Internationalin tai Maailman luonnonsäätiön WWF:n kanssa.
Näyttää siltä, että CI on onnistunut sysäämään liikkeelle kiven, joka kerää vyöryn ympärilleen. Kun vastakkaisissa vaakakupeissa ovat kielteinen mielikuva sademetsien tuhoajana tai maine edistyksellisenä luonnonsuojelijana, yhä useammalla hallituksella on halua ulkoistaa sademetsien suojeluvelvoitteitaan järjestöille - kunhan ne vain esittävät kannattavan tarjouksen.
Mutta vuokraamiseen kytkeytyy myös vaikeita ongelmia. Luonnontilaisten metsien vuokraamiseen metsäyhtiöiden hakkuukäyttöön on sisältynyt suuria lahjuksia. Päättäjien etuna ei siten ole luopua voitelurahoista ja vuokrata sademetsiä luonnonsuojelijoille.
Ngoyla-Mintomin vuokrahankkeen aloitteentekijä on Kamerunin hallitus. Metsäministeri Joseph Matta on vakuuttanut useaan otteeseen, että hallitus hakee Ngoyla-Mintomin sademetsän vuokralaiseksi ennen kaikkea ympäristöjärjestöjä eikä metsä- tai kaivosyhtiöitä.
Ympäristöjärjestöt eivät kuitenkaan ole innostuneet Kamerunin tarjouksesta, vaikka se on ollut voimassa jo vuosia. CI:lla on käynnissä hanke alueella, mutta sekään ei ole halukas vuokraamaan koko seutua koska hinta on nelinkertainen verrattuna sen muualla maksamiin.
Suurempi este lienee, että Ngoyla-Mintom on varsin tulenarka alue. Kamerunin hallitus näyttääkin haluavan vierittää vastuuta ja vaikeuksia omilta harteiltaan ympäristöjärjestöille. WWF:n mukaan alueella on runsaasti salametsästystä, jonka tuloksena suuria määriä norsunluuta salakuljetetaan Gaboniin ja Kongoon. Vahvasti aseistetut salametsästäjät eivät varmasti ole halukkaita luopumaan tuloistaan, eivät myöskään jäljittäjinä ja aseenkantajina toimivat rutiköyhät asukkaat. UKK-kansallispuiston kokoisella alueella partioi vain viisi metsänvartijaa ja ainoa paikallinen luonnonsuojelujärjestö lopetti toimintansa neljä vuotta sitten.
Yhtä vähän muutoshalua on seudulla toimivilla metsä- ja kaivosyhtiöillä, joiden suojissa ja rahoituksella salametsästys WWF:n mukaan tapahtuu. Kamerun on maailman lahjotuimpia valtioita eikä metsäyhtiöiden toimintaa sen sademetsäalueilla ole käytännössä valvottu juuri lainkaan. Yhtiöt pitävät poliisin ja turvallisuusjoukkojen tuella kovaa kuria. Niiden toimet tai valtuudet kyseenalaistavalla on suuret mahdollisuudet joutua vaikeuksiin.
Kamerun on 2000-luvulla menettänyt vuosittain prosentin metsäalastaan ja baka-kansa ajautunut yhä ahtaammalle. Suunnanmuutosta tarvitaan kipeästi, mutta Ngoyla-Mintomin riskit ovat niin korkeat että ne voivat toteutuessaan vahingoittaa pahasti vuokralaiseksi ryhtyvän järjestön julkisuuskuvaa. Useat vastuukysymykset ovat avoinna: millainen velvollisuus vuokralaisella on esimerkiksi valvoa alueen luonnonkansojen etuja tai puuttua salametsästykseen?
Kyseessä on Kamerunin hallituksen "viimeinen tarjous", metsäministeri Matta uhkaa: jos halukasta ympäristöjärjestöä ei etsinnästä huolimatta löydy, alue on pakko tarjota metsäyhtiöille. WWF on hiljattain tehnyt välitysehdotuksen. Sen mukaan ympäristöjärjestöt vuokraisivat vain alueen täysin luonnonvaraisina pysyneet ydinosat. Muualla asukkaat saisivat rajoitetun oikeuden harjoittaa kestävän kehityksen huomioon ottavaa metsästystä, turismia ja hakkuita.
Osapuolilla lienee halua päästä sopimukseen. Jos ympäristöjärjestöt torjuvat niille tarjottavan elintärkeän alueen, on maailmalle leviävä viesti epämukava sekä niiden että Kamerunin hallituksen kannalta. Vielä kurjempia seuraukset ovat baka-kansan, gorillojen ja suurten jalopuiden kannalta.