Ms-potilas Eija, joka ei päässyt enää koskaan kävelemään sen jälkeen, kun isä sai sairauskohtauksen ja putosi kaivoon, istuu keskellä näyttämöä loppusuosionosoitusten alkaessa.
Eturivissä istuu 85-vuotias hoitovirheen vuoksi sokeutunut nainen Helvi Torvinen, joka on käynyt jo aiemmin näyttämöllä sanomassa ne koko esityksen kantavat sanat, että pysyttelee elämän syrjässä kiinni.
Jossakin hänen takanaan on Kikka, entinen huumetyttö, joka pistäytyi heti esityksen alkupuolella lavalla onnellisena ja ylpeänä esittelemässä kaunista pikkupoikaansa. Vauva pelasti hänet, Kikaksi kutsutun. Kikka on esityksen kestäessä ennättänyt viedä vauvansa kotiin iltavellille ja palannut takaisin rientääkseen Eijan ja Helvin sekä teatterin työryhmän kanssa loppukiitoksiin.
Hetki ennen seremonioita on varsin eriskummallinen. Se ei ole sosiaalipornoa, vaikka kaikkien kolmen naisen tarina voisi kelvata skandaalilehdille henkilöjutun aiheeksi. Rohkeasti he ovat kuitenkin valinneet teatterin siksi välineeksi, jolle ovat elämänsä paljastaneet. Kaikki ovat uskaltaneet antaa elämäntarinalleen kasvot.
Helvi antoi kasvojensa lisäksi täydellisen nimensä. Hiihtäjälupausta, pyörätuolipotilaaksi joutunutta Eijaa, puhutellaan esityksessä vain etunimellä. Entiselle huumetytölle annettu nimi, Kikka, ei ole oikea.
Kajaanin kaupunginteatterin ja kulttuurielämän ammattilaisista muodostuvan Todellisuuden Tutkimuskeskuksen Suomi-projektin osana nähtävä Elämän syrjässäkiinni kertoo myös kahden miehen kohtalon. Toisin kuin näiden eri-ikäisten naisten, joita edustavat näyttelijät ja naiset itse, miesten tarinat välittyvät perinteisemmin eli pelkän teatterin keinoin, näyttelijöiden tulkitsemina.
Turvapaikanhakija, Karimiksi kutsuttu uimari, ei anna oikeaa nimeään.
Verkkoja kutova verkainen vanki, jonka puseron rinnassa ovat Vankeinhoitolaitoksen monogrammit, on täysin nimetön tarinansa takana.
Todellisuuden Tutkimuskeskus taitaa olla aktiivisellekin teatteriyleisölle suhteellisen tuntematon kummajainen. Jonkun verran sen puuhista ovat päässeet perille ainakin Teatteri-lehden lukijat, jotka ovat lehden palstoilla tutustuneet varsin poleemiseen porukkaan. Selvästikin tämä aktiivi joukko haluaa järkyttää paitsi teatterikäsityksiä vähän muutakin.
Tosin Todellisuuden Tutkimuskeskuksen retoriikkaan mm. Teatteri-lehden sivuilta tutustuneet ovat näkevinään sen toiminnan aatteellisella puolella sukulaissieluisuutta Erwin Piscatorin ja Bertolt Brechtin 1900-luvun alkukymmenillä lanseeraamaan eeppisen teatterin länsimaiseen muotoon. Kajaanin yhteistuotantoesitystä katsoessaan näihin ajatuksiin oli helppo etenkin eräissä kohdin yhtyä: onhan eeppisen teatterin eräs mutta unohdettu tehtävä pyrkiä olemaan tiedotusväline tiedotusvälineiden joukossa. Nyt erityisesti tämä, myös vaikuttamaan, ehkä opettamaankin pyrkivä tehtävä tuntui täyttyvän.
Yleisvaikutelma ei kuitenkaan ole, että Elämän syrjässä kiinni -esityksessä istutaan jossakin tiedotustilaisuudessa tai saamassa pelkään järkeen vetoavaa tietopakettia.
Ei suinkaan. Kokonaisvaikutelma on peräti hämmentävä: nyt korostetaan eettisyyttä ja syviä suuria tunteita ja vaikuttavia elämyksiä, mitä Kristian Smedsin kauden Kajaanin kaupunginteatterissa on muutenkin korostettu - ja Smedsin Takomossa jo ennen Kajaania.
Elämä on lahja, kuuluu julistus, joka kantaa läpi viiden episodin, viiden ihmisen kertomuksen.
Elävänä tauluna takanäyttämöllä oleva puulinnun vuolija verstaassaan on enimmäkseen kaunis ja rauhoittava tausta. Mutta tämä vertauskuvallinen hartaustapetti etenkin loppukohtauksessa menee samalla tavalla ööveriksi kuin koulujen joulukuvaelmat menevät joskus.
Ylevä alkaa hipoa tahatonta komiikkaa, tekisi paatuneen katsojan mieli kuvailla sekavat tunteensa.
Esitys on melkoista rituaaliteatteria. Kaunista ryhmätyötä, kun kukin näyttelijä vuorollaan tai kuorona kertoo yhteensä viittä tarinaa.
Ehkäpä turvapaikanhakija Karimin kohtalo on selkeimmin ajankohtaisteatteria, kun samaan aikaan on seurattu Irakin tapahtumia, joiden varjossa on paljon karimimaisia kohtaloita. Esko Vatula kertoo Karimin tarinan sen lisäksi että esiintyy jumalallisena puulinnun vuolijana.
Erityisen kiintoisa on Lassi Alhorinteen vähemmän itsestäänselvä osuus silloin, kun tämä mies ottaa 85-vuotiaan sokean naisen roolin.
Huipennus on Eijan tarina, jonka tämä nainen itse aloittaa, ja lähes koko näyttelijäryhmä kertoo sen kuin antiikin tragedian kuoro.
Ohjaaja Eero-Tapio Vuori Todellisuuden Tutkimuskeskuksesta on tehnyt koskettavan ja hämmentävän produktion yhdessä Kajaanin teatteriväen ja ympäröivän yhteisön kanssa. Tämä on mielenkiintoinen teatterin keinoin tuotettu suomalaisten mikrohistorian osa. Sen uskoisi lankeavan hyvään maaperään Oulun läänissä, jossa mikrohistoriaa sekä faktana että fiktiona toteutetaan Kärsämäen elämäntarina-akatemiassakin.
Kajaanissa keskiviikkona ensi-iltansa saanut Todellisuuden Tutkimuskeskuksen Suomi-projektiin kuuluva esitys on ensimmäinen tästä kaksivuotisesta projektista. Seuraavat hankkeet koetaan Joensuussa ja Lahdessa. Tämä tarkoittaa aikataulullisesti sitä, että Pohjois-Suomesta ehtisi kiinnostuksensa asiaa kohtaan esittää joku muukin kuin Vuoden teatteriksi vast´ikään täydellä syyllä valittu Kajaanin kaupunginteatteri.