Vuoden 1918 tapahtumien Suomeen jättämä varjo on ollut synkkä ja sitkeä. Vasta nyt tuon ajan kiihkoton arviointi alkaa olla mahdollista.
Suomi on juuri viettänyt itsenäisyytensä 90-vuotisjuhlia. Kymmenen vuoden päästä on vuorossa pyöreät sata vuotta.
Mutta itsenäisyysjuhla raahaa aina varjoa perässään, sillä joulukuun 1917 jälkeen oli jo kohta vuorossa dramaattinen tammikuu 1918.
Kuun lopulla alkoi tapahtumasarja, jonka aikana sai surmansa lähes 40 000 suomalaista. Mukana oli myös saksalaisia ja venäläisiä joukkoja, mutta niillä oli veriteoissa vain sivurooli. Vuonna 1918 suomalaiset surmasivat toisia suomalaisia, ensin kansalaissodan taisteluissa ja sen jälkeen oikeudenkäyntejä seuranneissa teloituksissa ja vankileirien kurjuudessa.
Uuden itsenäisen Suomen alkuaskeleista jäi hirvittävä, verinen jälki. On paljon puhuttu kansakunnan eheytymisen ihmeestä, joka toteutui talvisodassa Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen. Talvi- ja jatkosota ovat edelleen hyvin oleellinen osa suomalaisen identiteetin muodostumista.
Samaa ei voi sanoa vuodesta 1918, joka ehkä ei enää jaa kansaa mutta jonka muisto jäi elämään purkamattomana, mustana möykkynä. Kansa eheytyi uusissa koettelemuksissa, mutta vuoden 1918 muistot eivät ole nollautuneet.
Sisällissodat ovat usein verisiä ja katkeria sotia. Se pätee myös Suomeen. Moraaliset pidäkkeet katosivat, kun saman kylän asukkaat muuttuivat vastapuoliksi. Pitkin eteläistä Suomea on kankaita ja ojanvieriä, joihin perimätieto liittää kammottavia tapauksia. Vuoden 1918 virallinen historia oli pitkään voittajien eli valkoisten historiaa, jolloin hävinneen osapuolen kova kohtalo -- punaisia surmattiin moninkertaisesti enemmän ja usein aivan mielivaltaisesti -- ei voinut nousta kunnolla esille.
Mutta siitä kaikesta on jo 90 vuotta ja monta sukupolvea. Nykypolvella saattaa olla etäinen käsitys siitä, ovatko suvun jäsenet aikanaan olleet punaisten vai valkoisten puolella. Aina ei ole sitäkään tietoa, ja vaikka olisi, sillä ei enää ole tähän päivään ulottuvaa merkitystä.
Suomessa voi ehkä vihdoinkin puhua vuodesta 1918 ilman ylimääräisiä tunnelatauksia osana kansakunnan yhteistä historiaa. Täysin mutkatonta se ei tosin ole vieläkään.
Kuolleiden määrä alkaa olla selvillä yksilön tarkkuudella, mistä kiitos kuuluu muun muassa valtioneuvoston kanslian 2002 internetissä avaamalle ja Paavo Lipposen aloitteesta perustetulle Suomen sotasurmat 1914--1922 -projektille.
Menehtyneiden henkilötietojen tuominen näkyville vaikka vuosikymmenien päästä on äärimmäisen arvokasta kansakunnan itseymmärrykselle ja jälkipolville. Kattavaa perustutkimusta on toki tehty jo paljon ennen tätäkin, mutta nyt tiedot on koottu kaikkien saataville.
Sen sijaan tapahtumien syistä ja seurauksista käydään yhä keskustelua. Historian tutkijoiden tulkintaerot voidaan nähdä myös osoituksena siitä, että kaoottisia tapahtumia on vaikea pelkistää yksiselitteisiksi totuuksiksi.
Viime päivinä huomiota on herättänyt ruotsalaistutkija Bjarne Stenguist, joka on vaatinut Suomen valtion tunnustavan tuhansien siviilien kuolleen valtion omien instituutioiden toiminnan vuoksi. Yhtäläisyysmerkkien veto Suomen nykyisen valtion ja vuoden 1918 olemattoman hallinnon ja oikeuslaitoksen välille on lievästi sanottuna kaukaa haettua.
Parasta, mitä nykypolvi voi tehdä, on asemoida vuosi 1918 paikalleen kansakunnan historiassa. Siinäkin on työtä, sillä asian kiihkoton käsittely on ollut vuosikymmeniä vaikeaa. Onneksi se on taas hieman helpompaa kuin vuosikymmen sitten.