Miksi kansalaissota elää yhä? Yksi syy on yleinen kansalaissotien epäinhimillisyys. Toinen on vuoden 1918 voittaneen osapuolen hirvittävät teot, joille ei anna oikeutusta edes se, että vasemmisto aloitti sodan.
Roseliuksen kirja on vakuuttavan tuntuinen. Se myös eroaa kaikista kansalaissotakirjoista siinä, että se etsiytyy alkulähteille.
Yksi ihmeellisyyksistä on, että opuksen mukaan sodassa kuoli yli 20 000 punaista, kun taas punaisessa terrorissa menehtyi noin 1 600 ihmistä. Tämä johtaa suhteeseen 13:1, kun taas tutkija Marko Tikka on operoinut suhteella 7:1.
Käsitejärjestelmillä täytyy olla suuri ero.
Kovanyrkkiset porvarit syyttävät kansalaissodan syttymisestä Venäjältä tullutta kiihotusta. Arvovaltaiset tutkijat torjuivat väitteen jyrkästi eikä Roselius edes mainitse sitä. Parempi selitys olisi esimerkiksi köyhyys ja suoranainen nälkä, ja korkeintaan pikkutekijäksi voitaisiin mainita itäisen valtion suuri muutos.
Sodassa toimivat sodan lait, jotka siis sallivat kiinni saatujen vihollisten surmaamisen. Kun sota on loppunut, myös surmaamisen pitäisi olla ohi. Vuonna 1918 niin ei käynyt. Se on Roseliuksen kirjan ydin.
Kansalaissota synnytti suuren määrän erilaista kirjallisuutta. Voittaneen osapuolen tyypillinen kuvaus on sataprosenttinen voitto: hyvä löi pahan. Jonkin verran tasapuolisempaakin kirjallisuutta silti on. Hävinnyt osapuoli saattoi sekin teksteissään liioitella.
Sodan loputtua lyhyeen astuivat esiin jopa kiduttajat. Jotkut kuvataan aran tuntuiksi miehiksi, jotka pystyivät hirvittäviin tekoihin.
Valtiomme johtomiehet K. J. Ståhlberg, C. G. E. Mannerheim ja P. E. Svinhufvud pyrkivät estämään laittomat teloittamiset, mutta heitä ei kuultu. Olen kuvitellut torpparien niin sanotun vapauttamisen itsellisiksi - tuleviksi porvareiksi - olleen suuri asia, mutta Roselius ei sitä noteeraa.
Kansalaissodan jälkeiset laittomuudet selittyvät ainakin sillä, että näyttämölle tunkeutuivat äärimmäisyysihmiset.
Tuskin muunlaiset ovat valmiit surmaamaan saman kansakunnan jäseniä, jotka eivät olleet tehneet mitään tai juuri mitään pahaa. Suojeluskunnilla on kirjassa tärkeä mutta ei mitenkään mairitteleva rooli. Armeija ei sallinut kaikkea sitä, minkä suojeluskuntajärjestö salli.
Että vieläkö tarvitaan selityksiä? Kyseessä saattoi olla primitiivinen "huonompien ihmisten" erottaminen "paremmista".
Kansalaissotamme vaati päättymisensä jälkeen mittavia rangaistusjärjestelmiä. Vaikka taistelut oli saatu päätökseen, vaaran ei koettu olevan vielä ohi.
Esimerkiksi lakot oli yksiselitteisesti kielletty.
C. G. E. Mannerheim esitetään kirjassa kyseenalaisena henkilönä. Hän alkoi keväällä 1919 keräämään aineistoa, jonka tarkoitus oli todistaa hänen vastustaneen teloituksia.
Tässä oli Mannerheim-myytin pohja. Vasta talvisodan jälkeen hän tunnusti maamme työväenluokan taistelleen siinä urhoollisesti ja hyvä niin.
Mutta mitä olisi tapahtunut, ellei kansantaloudessamme olisi 1930-luvun lopulla koettu erittäin erittäin myönteisiä vuosia? Olisivatko miehet olleet valmiina sotaan vai kapinaan?