Samaan aikaan kun Moskovassa vanhat punaliput liehuivat Voiton päivän kunniaksi, Oulun kaupungintalon salissa tummiin pukeutunut joukko kuunteli otsa kurtussa alustuksia Eurooppa-päivän seminaarissa. Moskovassa katsottiin taaksepäin 60 vuoden takaisiin tapahtumiin, Oulussa yritettiin kaivella esiin keinoja, joilla tämäkin alue ponnistaisi pontevammin tulevaisuuteen.
Näillä tapahtumilla sinänsä ei ole mitään tekemistä keskenään, mutta yhteen nekin linkittyvät. Kun Moskovassa oli vihdoin päästy seremonioista eroon, EU ja Venäjä istuivat tiistaina samaan pöytään ja panivat nimet alle hyvin tärkeään sopimukseen tiiviimmästä yhteistyöstä. Näin Venäjää ja Euroopan unionia hilataan koko ajan enemmän kiinni toisiinsa, vaikka puheista voisi väliin muuta päätellä.
Se on hyvä uutinen. Mitä enemmän Euroopassa on yhteistyötä yli kaikkien rajojen, sen parempi. Se antaa turvallisuutta kaikille, ja myös toimeentuloa sellaisille seuduille, jotka osaavat katsoa ulospäin - kuten Oulun seudulla tuntuu olevan laita.
Kaupungintalon salissa pyöriteltiin jälleen Multipolis-pallukoita ja soviteltiin kasvusopimuksen klustereita uusiin asentoihin, pohdittiin unionin puiteohjelmia ja mietittiin panostuksia innovaatioihin. Nämähän puheet Oulussa osataan. Käytävillä sitten pohdittiin pienemmissä porukoissa, meneekö kaikki sittenkään niin kuin pitäisi. Ovatko kaikki palikat kohdallaan ja onko niitä tarpeeksi?
Seudulla näyttää yhä olevan hirveä vimma päästä eteenpäin. Mutta eivät ne omat rahkeet niin leveät ole. Tarvitaan kansallista lainsäädäntöä tueksi, kansallisia ohjelmia, rahoitusta, unionin budjettipäätöksiä, unionin ohjelmia, verkostoja sinne tänne ja tuonne... Samana päivänä Scanfil sitten ilmoitti aloittavansa Oulussa 40 hengen yt-neuvottelut: töitä pitäisi siirtää sinne, missä niitä tekee halvemmalla. Se on se tilanne, missä nyt eletään.
60 vuotta sitten toinen maailmansota todisti ainakin yhden asian, Eurooppa oli tuolloin maailman napa. Saksan kaltainen valtio pystyi vakavissaan hourimaan noususta kaikkien muiden yläpuolelle. Britit taistelivat maailmanmahtina niin Aasiassa kuin Euroopassa. Neuvostoliiton mahtipiiristä kehkeytyi sodan jälkeen valtava imperiumi, ja kylmän sodan aikana jokainen kehitysmaakin joutui valitsemaan puolensa: Moskovan kanssa, vai sitä vastaan?
Oli ei niin kauan sitten aika, jolloin Lontoo, Pariisi, Berliini ja Moskova vaikuttivat oikeasti kaikkeen. Eivät enää. Voiton päivän punalippuja voi katsoa myös siltä pohjalta, että jokainen yli nelikymppinen venäläinen kasvoi aikana, jolloin Neuvostoliitto oli maailman toinen supervalta. Nyt sitä voisi tosiasiassa verrata Brasiliaan, Meksikoon tai Malesiaan, ellei sillä olisi vanhaa perua vielä tuhansia ydinaseita.
Eikä ehkä Venäjää voi kauaa verrata edes noihin maihin. Maan väkiluku vähenee hurjaa vauhtia, se saattaa supistua kolmanneksella parissakymmenessä vuodessa, ja tuolloin enemmistö syntyvistä venäläisistä on muslimeja. Millainen maa siitä kehkeytyy tuloksena, sitä ei oikeasti kukaan tiedä.
Lännessä Euroopan unioni miettii, mitä nyt tekisi. Se hyväksyi taannoin tavoitteen olla maailman kilpailukykyisin talous vuoteen 2010 mennessä. Siitä tavoitteesta ei tule mitään, se jo tiedetään. Siinä ohessa on laadittu perustuslaki, jonka hyväksymisestä ei ole mitään takeita, ja pian alkavan uuden budjettikauden perusteet ovat yhä tyystin hämärän peitossa. Yhteisten tavoitteiden sijaan vedellään eri suuntiin, ja Saksan työttömyys on korkein sitten 1930-luvun.
Moskovasta Brysseliin ja sillä välillä kyse on samasta asiasta: Euroopan ja eurooppalaisten on kovin vaikea sovittautua uuteen todellisuuteen. Sellaiseen, jossa tärkeimmät asiat tapahtuvatkin muualla.
1900-luku oli ensin Euroopan, sitten Yhdysvaltain vuosisata. Sitä näyttäisi seuraavan Aasian aika, etenkin Kiinan ja Intian.
Ei läntinen Eurooppa mitenkään romahtanut ole, kaukana siitä. Mutta eurooppalaisia on vähän ja aasialaisia on paljon. Taloudet on rakennettu jatkuvan kasvun periaatteelle, mutta se ei tahdo toimia, kun väestö alkaa ikääntyä ja jopa vähentyä, ja kun jossain muualla tehdään samat tavarat yhtä hyvin mutta halvemmalla.
Tässä tilanteessa soisi, että joka paikka olisi väärällään samankaltaisia tilaisuuksia kuin maanantaina Oulun kaupungintalolla: että yritettäisiin vimmatusti miettiä, millä eväillä tässä oikein mennään eteenpäin. Valmiita vastauksia ei ehkä heti löydy, mutta ilman etsimistä niitä ei löydy koskaan.
Pulmana on, että mitä enemmän ympärilleen katselee, sitä enemmän poikkeukselta tämäntapainen asenne näyttää. Aina kun on helpompaa ajatella, että asiat pysyvät sellaisina kuin ne ovat, vaikka ne olisivat ehtineet jo muuttua.
Euroopan juna on sivuraiteella ja sen matkustajat kiistelevät suunnasta, mutta joku sielläkin pärjää. Etenkin sellainen, joka on valmis avaamaan ikkunansa ja päästämään raikasta ilmaa sisään.
Oulun seudulla tämä voisi tarkoittaa kaiken nykyisen ohella vaikkapa erityistä ulkomaisille opiskelijoille suunnattua yrittäjyysohjelmaa. Se edellyttää, että kansainvälisen opiskelun maksullisuuteen ja työ- ja oleskelulupiin liittyvät kysymykset saadaan kuntoon. Jos joku opiskelee Suomessa, hänen tulisi voida myös tänne jäädä.
Mikähän yliopisto olisi esimerkiksi se, joka ensimmäisenä pystyy käyttämään täysillä hyväksi EU:n ja Venäjän uudet sopimukset tiede- ja tutkimusyhteistyöstä ja luvassa olevista viisumihelpotuksista ja pystyy siten houkuttelemaan vaikkapa lahjakkaita venäläisiä nuoria opiskelemaan ohjelmistoalaa ja perustamaan alan yrityksiä kaupunkiin, suuntaamaan sen kautta maailmalle? Jos EU:n ja Venäjän yhteistyö todella käytännön tasolla helpottuu, Oulun kaltaiselle alueelle voisi olla paalupaikka tarjolla.