Moskovassa on juhlittu natsi-Saksasta toisessa maailmansodassa saavutetun voiton 60-vuotispäivää näyttävästi kuukausien ajan.Juhlat huipentuivat maanantaina Moskovan Punaisella torilla järjestettyyn mahtipontiseen näytelmään. Suurvalta Venäjän halusi osoittaa maailmalle olevansa yhä suuri ja mahtava, voimissaan kuin Neuvostoliitto parhaina päivinään .
Kieltämättä näytelmän seuraaminen aitiopaikalla aivan Punaisen torin reunalla herättää ristiriitaisia tunteita. Ei se, että Stalinin Neuvostoliitto löi Hitlerin Saksan. Arjalaisen rodun erinomaisuutta uhonnut natsi-Saksa jouti kaatua. Ristiriitaisen tunteen nostattaa se, että me olimme hävinneellä puolella.
Juhlia nyt yhtä aikaa toisten voittoa ja meidän tappiotamme. Näin se historia kuitenkin kirjoitetaan. Halusimme tai emme tunnustaa, mutta me hävisimme sodan. Menetimme monelle meistä rakkaita ihmisiä ja alueita, ja jouduimme maksamaan sodan laskuja vuosikausia. Sinne jäi minunkin isäni Peurakankaan tila Jääsken pitäjän Patjaalan kylään kalaisan Mertjärven rantamaille.
Jotkut Karjalan siirtolaisista ja meistä jälkeläisistä haikailevat yhä menetettyjen mantujen takaisin saamista. Se on ymmärrettävää. Yksityisen ihmisen kannalta tapahtui historiallinen vääryys, joka haluttaisiin oikaista.
Valitettavasti tällaisia vääryyksiä on maailmanhistoria täynnä eikä niitä yleensä oikaista ilman aseita. Neuvostoliiton sodanaikaisen hallituksen ulkoministerin Vjatseslav Molotovin tyttärenpoika, arvostettu venäläinen politiikan tukija Vjatseslav Nikonov huomauttaakin, että jos historiasta haetaan rajoja, koko Suomen tulisi kuulua Venäjään.
Ruotsalaiset voivat olla tuosta hieman eri mieltä. Niin myös me suomalaiset. Eri asia on, kannattaako meidän kaivaa verta nenästä ja uhitella Karjalalla. Ehkä sittenkin on paras oppia edes jotain tuosta hirvittävästä onnettomuudesta, joka meidät kohtaisi kuusi vuosikymmentä sitten.
Sodan tärkein opetus on, että ei sotia enää. Sodilla ei ratkaista mitään. Ei edes oikaista historiallisia vääryyksiä, vaan voimakeinot luovat ainoastaan pohjaa uusille voimakeinojen käytöille.
Niin heikkona kuin Venäjä saattaa meidän silmissämme esiintyä, on muistettava, että se on suurvalta. Kaikkine sekamelskoineen se tulee olemaan suurvalta tulevaisuudessakin. Sen kanssa opittu elämään milloin itsenäisemmin milloin nöyristellen. Valitettavasti Suomi pienenä maana ei voi sanella ehtoja. Venäjän juna kulkee omia raiteitaan.
Presidentti Tarja Halosen osallistumista Moskovan voiton päivän juhlaan on arvosteltu kotimassa. Se on nähty presidenttien Paasikiven, Kekkosen ja Koiviston nöyristelylinjan jatkona.
Voidaan kysyä samalla tavalla kuin ennen jatkosotaa, mitä muita vaihtoehtoja meillä oli silloin ja mitä on nyt. Juhlista poisjäänti olisi aivan varmasti noteerattu Venäjällä eikä siitä olisi aikanaan mitään hyötyä meille suomalaisille.
Sodan joihinkin ihmisiin jättämiä traumoja Halosen mielenilmaus olisi saattanut auttaa purkamaan, mutta laajassa mitassa Suomen kansalle siitä ei olisi ollut pätkänkään hyötyä. Halonen toimi, niin kuin valtion pään tulee tällaisessa tilanteessa toimia.
Tasavallan presidentin on toki kuunneltava kansaa, mutta silti hänen odotetaan toimivan viisaasti. Niin tekivät aikoinaan Paasikivi, Kekkonen ja Koivisto. Kansan oikeudentunto saattoi odottaa heiltä toisenlaisia tekoja, mutta he valtiomiesviisaudellaan rohkenivat kulkea niin sanottua yleistä mielipidettä vastaan, jos kansakunnan etu niin vaati.