Toivelistaan ei kuulu lottovoitto. Enhän edes lottoa. Enkä ”kenota”. Mutta kerron ensin taustat. Voi olla muitakin, jotka toivovat samaa.
Toiveeni liittyy kansakouluaikaan alkaen vuonna 1958. Tulee siis jo pian 60 vuotta siitäkin. Silti asia on mielessäni.
Muistini ei ole kovin hyvä eka- ja tokaluokilta. Muistan hyvän opettajan Maija Pakkalan. Vanha nutturapäinen rouva, ystävällinen ja turvallinen.
Kolmas luokka ja pari ylempää luokkaa ovat muistissani paremmin. Ja syynä siihen on nykyisinkin paljon esiin tullut kiusaaminen.
Itse siltä vältyin, mutta tyttö, joka sen joutui kokemaan, on vieläkin usein mielessäni. Olkoon hänen nimensä vaikka ”Toini”.
Kiusaaminen oli raakaa. (No, eihän se muuten olisi ollut kiusaamista.) Oli henkistä väkivaltaa, halveksuntaa, syrjintää, haukkumista. Jonkin verran fyysistäkin.
Eniten kadun sitä, että osallistuin siihen itse hyväksymällä sen. En puolustanut Toinia. Oli pelkona joutua itse kohteeksi, jos meni kiusatun puolelle.
Luokan pomoporukka koostui 2–3 pojasta. Yksi oli pääpomo. He johtivat meitä heikompia.
Miten se onkin usein niin, että aina on joukossa joku tosi ilkeämielinen typerys, jolla on johtajan taidot. Siis jo 10-vuotias vie heikompia kuin pässiä narussa. Ja pässinpäitä me olimmekin. Ja onhan noita samanhenkisiä johtajia ollut suurvaltojenkin johdossa. Ja on vieläkin.
Siihen aikaan 60-luvulla ei kouluissa puhuttu koulukiusaamisesta. Kiusaaminen kuului asiaan. Ei se ollut ongelma, luulen ainakin. Eivät ainakaan opettajat olleet huomaavinaan, eikä heille voinut sanoa. Silloin olisi ollut juorukello.
Tuskin kiusattu oppilas kertoi kotonakaan. Eipä häntä olisi kuunneltu ja asiaan puututtu. Arki ja työt veivät ajan. Ja 60-luvulla lasten ei ollut tapana tulla esille asioineen. Toisin on nyt, onneksi.
No, se toiveeni; Voisinpa palata aikaan kolmannelle luokalle. Pysäyttää alkuunsa kiusaamisen. Olla rohkea, puolustaa Toinia. Kääntää hänen elämänsä suuntaa onnellisemmaksi. Ettei hän joutuisi loppuelämäänsä kärsimään, että hän saisi hyvän itsetunnon. Puhuttelisin typerät pikkupomot ja saisin koko luokan voimaan paremmin. Siinä se.
Toive on mahdoton. Mutta voin tässä ja nyt pyytää anteeksi Toinilta. Luulenpa, että kiusaajatkin ovat katuneet typeryyttään. Ehkä he purkivat omaa pahaa oloaan avuttomaan tyttöön. Varmaan heillekin voidaan antaa anteeksi.
Kalevassa oli joku vuosi sitten kirjoitus, jossa oli anteeksiantamisen voimasta. Yksi lause on jääkaappini ovessa leikattuna. Siinä lukee: ”Anteeksiantaminen on yksi elämän valttikorteista.” Sitä ei pidä väheksyä.
Riitta Järvenpää
eläkeläinen
Oulu, Kaukovainio