Kerran kesässä synnyinseudulta pois muuttaneen on palattava juurilleen.
Yleensä käynti ajoittuu heinäkuussa siihen viikonloppuun, jolloin entisellä kotipaikkakunnalla järjestetään pitäjäpäivä tai joku muu kotiseutujuhla.
Kotiseudulle palataan tapaamaan tuttuja ja sukulaisia. Samalla moikataan muita kesäloman viettäjiä. Heidän kanssaan vaihdetaan viime aikojen kuulumiset.
Vielä muutama vuosi sitten kerroimme, mitä itsellemme kuuluu, nyt olemme siirtyneet tarkastelemaan jälkikasvumme tekemisiä.
Kotiseutukyläilyn parasta antia on oman murteen kuuleminen. Se virkistää kummasti. Jos oma murre on päässyt vuosien aikana ruostumaan, taito palaa hetkessä, kun paikalla on muita saman murrealueen ihmisiä.
”Mie” lipsahtaa suusta niilläkin, jotka ovat asuneet pääkaupunkiseudulla tai ulkomailla jo pitkään.
Olen asunut elämäni aikana neljällä paikkakunnalla: Tervolassa, Rovaniemellä, Kemissä ja nyt Oulussa. Yhden talven kävin ihmettelemässä maailmanmenoa Haapavedellä ja yhden kesän Lontoossa.
Puolison kanssa käymme toisinaan kiivasta keskustelua siitä, missä maisemassa silmä lepää. Hän on merimaiseman kannattaja, minä taas puhun jokivarsimaisemien puolesta.
Parhaat jokimaisemat ovat tietysti Tervolassa, Kemin ja Rovaniemen puolivälissä. Samanlaisia perisuomalaisia näkymiä olen käynyt katselemassa myös Oulujokivarressa.
Silmiäni miellyttävät ainakin Oulujoen kirkon seutu ja Muhoksen rantaniityt.
Kemissä ja Oulussa olen oppinut liikkumaan merellä, mutta en silti tunne sitä omaksi elementikseni. Ulappa pelottaa ja mainingit oksettavat, vaikka olen harjoitellut veneilyä jo kymmenen kesää.
”Mettäläisestä ei saa merimiestä tekemälläkään”, sanoo eräs tuttava, ja oikeassa taitaa olla.
Meri ei ole syöpynyt sydämeen samalla tavalla kuin jokivarsimaisema. Merivesi pysyy paikallaan, mutta jokivesi elää virran mukana. Virtaavan veden varressa sielu lepää ja mieli virkistyy.
En tarvitse moottorivenettä enkä vesiskootteria. En halua vesihiihtää enkä kalastaa. Minulle riittää maisema rantaniittyineen ja luonnonkasveineen.
Kemijoki Oy teki 1970-luvulla parhaansa pilatakseen kotimaisemani, mutta 2000-luvulle tultaessa mieli on tehnyt tepposet. En enää muista, miltä rannat näyttivät ennen Taivalkosken voimalaitoksen rakentamista. Olen tottunut allasalueen muokkaamiin jokirantoihin.
Vuosina 1972 – 1976 rakennettu voimalaitos nosti Kemijoen veden korkeutta niin paljon, että kotikylän kalliorannat peittyivät. Samalla hukkuivat vanhat peräpohjalaistalot ja niiden kauniit pihapiirit.
Samassa rytäkässä meni mummola, jäljelle jäi vain ilmakuva alueesta jälkipolvia varten.
Jokivartisille voimalaitoksen rakentaminen merkitsi vanhan, perinteisen elämänmenon loppumista. Osa kyläläisistä myi talonsa ja maansa ja muutti kaupunkiin. Asutus siirtyi jokivarresta maanteiden varsille.
Synnyinseudun maisemat muuttuivat laakeiksi ja laajoiksi. Rannat tasoittuivat, ja vesi löysi tiensä pelloille. Pieniä lätäköitä ja lampia ilmestyi sinne tänne. Joen uoma leveni entisestään. Kiivas virta rauhoittui.
Tänä viikonloppuna aion kerätä voimia synnyinseudun jokivarsimaisemasta. Puhun monta päivää hoon päältä entisten koulukavereiden kanssa ja nauran vatsa kipeänä kouluaikojen jutuille.
Istun jokirannassa, suljen silmäni ja palaan ajassa taaksepäin. Paikasta ei puutu kuin Kemijokisuun uittoa kohti uivien tukkipuiden voimakas tuoksu.
Näillä elämän eväillä jaksan taas ensi syksyn sateissa ja talven pakkasissa.
”Merivesi pysyy paikallaan, mutta jokivesi elää virran mukana.”