Venäjän ja Ukrainan välinen kriisi todistaa, että Puolustusvoimien toimintakyvystä on pidettävä huolta. Vaikka olisimme, kuten olemmekin, viimeiseen asti rauhantahtoisia, ei pidä sortua pistämään päätä pensaaseen maailman pahuuden edessä.
Ulkoisiin uhkiin varautuminen ei ole pelkästään sitä, että Suomi lähettää väkeä kriisinhallintatehtäviin, ehkäisee rajojen yli tulevia ympäristöuhkia ja kansainvälisiä terroritekoja.
Venäjän taholta palannut suurvaltapolitiikka ja nähty voimapolitiikan käyttö pakottavat huolehtimaan puolustuskyvystä. Miellyttävät ja kohtalaisen sivistyneet ajat ovat ohi.
Diplomatialla, kansainvälisellä yhteistyöllä, liennytyksellä ja sovittelulla on paikkansa – ja juuri nyt äärimmäisen suuri kysyntä. Yksittäisen maan kannalta niistä ei ole akuutissa tilanteessa kuitenkaan apua, jos puolustuskyky ei ole kunnossa.
Siksi uskottavaan puolustukseen pitää varautua etukäteen ja huolehtia siitä, että kenellekään ulkopuoliselle ei tule mieleen lähteä kokeilemaan kepillä jäätä. Puolustusvoimauudistuksen jälkeen on ymmärrettävä, että kylmä totuus on kylmä totuus.
Sotilaallisesti liittoutumattomana EU-maana Suomen on pidettävä huoli rajoistaan. EU ei sinällään tarjoa turvatakeita, sillä Lissabonin sopimuksen avunanto on yksittäisistä jäsenmaista kiinni. Sillä ei ole mitään yleistä velvoittavaa merkitystä.
EU:n yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa olisi valtavasti mahdollisuuksia, mutta se on jäänyt kehittymättömäksi kansallisten painotusten takia ja myös siksi, että suurin osa EU-maista voi luottaa Nato-puolustukseen.
Suomelle Naton viidennellä artiklalla ei kumppanuudesta huolimatta ole tuon taivaallista merkitystä. Sotilaallisten turvatakuiden puuttuessa on luotettava omaan apuun, toistaiseksi.
Yhteinen puolustus Ruotsin kanssa on epärealistista, koska ruotsalaiset luottavat siihen, että muut tulevat tarpeen tullen pelastamaan heidät. Aluevalvontaa esimerkiksi merellä, hankintoja ja harjoituksia kannattaa toki tehdä yhdessä.
Parhaillaan työtään tekevässä parlamentaarisessa selvitysryhmässä joudutaankin palaamaan reaalimaailmaan puolustusvoimien rahoitusta ja varustusta mietittäessä.
Juuri nyt keväällä selvitystyö on siinä vaiheessa, että käsittelyssä on muun muassa Suomen puolustuksen ratkaisuvaihtoehtoja. Epäilemättä voimapolitiikan paluu jättää jälkensä tähän ajatteluun.
Puolustusbudjettien osalta on täysi syy uskoa, että tilanne korjaantuu. Kalevassa alkuviikosta vierailleiden kansanedustajien keskuudessa tehty käsiäänestys ennakoi asiassa laajaa poliittista yksimielisyyttä.
Sotaharjoitukset itärajan takana, Venäjän vankka varustautuminen lähialueilla ja arktisen alueen sotilaallisen merkityksen kasvu ravistelevat viimeisetkin hyssyttelijät hereille. Tyhjiöteoriaa ei kannata kokeilla.
Sen sijaan kansainvälinen ilmapiiri Euroopassa on nyt pahasti myrkyttynyt. Kylmä tuuli puhaltaa ja odotettavissa on pitkä vastakkainasettelun aika, jonka jo toivottiin eurooppalaisessa kanssakäymisessä jääneen menneeseen.
Venäjältä kuuluva retoriikka puhuu sumeilematta Venäjän ja Neuvostoliiton ajan suurvaltarajojen palauttamisesta takaisin pala kerrallaan.
Yksittäiset poliittiset diletantit luovat lausunnoillaan syvää epäluottamusta, muutenkin kärjistyneisiin asenteisiin. Liennyttäviä äänenpainoja vastuullisten venäläisjohtajien suusta ei toistaiseksi ole kuulunut.
Luoja paratkoon ja kiitos siitä, että Hruštšev ei palauttanut Suomelle Karjalaa takaisin. Nyt oltaisiin Krimin kaltaisessa lirissä. Toki Neuvostoliitto hyvän tahdon eleenä palautti Porkkalan eikä ole ainakaan vielä vaatinut sitä takaisin päästäkseen kurkkimaan tarkemmin, mitä Suomen ja Ukrainan välissä puuhataan.