Marjut Moisala ja Juha
Siika-aho perehdyttävät
rumpurentoutukseen, shamanismiin ja voimaeläimiin Valveella tiistaina 27.10. klo 18.
http://solarel.nettisivu.org/
Makaan viltin alla silmät kiinni. Taustalla soi tiibetiläisen Dechen Shak-Dagsayn rauhoittava musiikki. Vasemmassa kädessäni on ametisti, oikeassa vuorikristalli. Valkoinen valo on vallannut kehoni. Oloni on äärimmäisen rentoutunut.
Olen matkalla tapaamaan voimaeläintäni. Intuitiivisen näkijän Marjut Moisalan rauhallinen ääni ohjaa minua metsäaukiolle, sisäiseen sielunmaisemaani. Aukiolta matka jatkuu kohti vuorta ja sen temppeliä, voimapaikkaa.
Eteeni näyttääkin hahmottuvan taivas ja terävä piikki, kenties vuorenhuippu. Ainakin haluan uskoa niin. Energiat virtaavat, en tunne kiviä käsissäni.
"Kiipeä portaita pitkin ylös temppelin esipihalle. Astu temppelin oviaukosta sisään, siellä oma oppaasi jo odottaakin sinua. Opas antaa sinulle symbolin, ota se vastaan", Moisala neuvoo.
Temppeliä saatikka opasta tai symbolia en onnistu näkemään, vaikka parhaani yritän.
"Palaa takaisin temppelin esipihalle ja odota voimaeläintäsi", Moisala jatkaa ja alkaa lyödä shamaanirummulla tahtia. Rummutuksella kun on havaittu olevan rentouttava vaikutus.
Mutta miten konkreettisena temppelin pitäisi näkyä? Entä voimaeläin, pitäisikö sen hahmottua selkeänä, vai pitäisikö se osata tulkita edessäni vilisevistä abstrakteista muodoista? Hetkinen, vilahtiko tuossa jokin lintu?
Muistan kyllä hyvin, kuinka Moisala on kehottanut minua jättämään analyyttisen mielen syrjään, jotta pääsen paremmin intuition tilaan. En kuitenkaan voi sille mitään, uusia ajatuksia ja kysymyksiä vain pulpahtelee jatkuvasti.
Matka jatkuu. Vietän aikaa voimaeläimeni seurassa. Harmi, että en hahmota, mikä se on. Matkan päätteeksi tapaan henkioppaani vielä kertaalleen, en tunnista häntä edelleenkään. Toivottavasti hän ei loukkaannu.
Hieman myöhemmin noustessani istumaan olo on kuin ryyppyreissun jälkeen.
Krapulasta ei toki ole tietoakaan, mutta myöskään mitään konkreettista ei ole jäänyt käteen. Harmittaa. Ainoa asia, josta uskallan olla varma, on se, että näkyjen värimaailma muuttui välillä lämpimästä kylmemmäksi, punertavasta turkoosiksi.
Moisalan mielestä matkani ei mennyt täysin munilleen. Sainpahan ainakin elementit tasapainoon ja rentouduttua.
Ja eipä hätää. Moisala on nähnyt enemmän. Hän kertoo meditoineensa edellisenä iltana ja saaneensa aurani kautta selville, että minulla on oma henkimaailman opas. Kaikilla ihmisillä oppaita ei ole, kaikki eivät kuulu olevan sellaisen arvoisia.
Saan tietää, että henkioppaani on pitkä ja tumma turbaanipäinen mies, joka kantaa käsivarrellaan metsästyshaukkaa. Haukka on voimaeläimeni.
Moisalan mukaan voimaeläimestä ja sen tunnistamisesta on hyötyä ihmisille, joiden elämä on käännekohdassa tai joilla on oma voima hukassa. Se on paikallaan myös, jos tarvitsee rentoutusta ja pysähtymistä kaiken kiireen keskellä, nykyajan ihmiselle harvinaista läsnäolon tilaa.
"Voimaeläimethän ovat arkkityyppisiä juttuja, jokaisella eläimellä on arkkityyppisiä ominaisuuksia. Kulttuurista riippumatta ne edustavat yleensä samoja asioita. Karhu edustaa voimaa, korkealla liitävä kotka on henkinen eläin ja kilpikonnalla on koti mukanaan, mihin tahansa hän meneekin", Moisala selvittää.
"Intiaaneilla ja muilla alkuperäiskansoilla voimaeläin ja toteemieläin on ollut hyvin voimakas juttu. Se liittyy ihan itsetuntemukseen, siihen, kuka minä olen."
Moisala on myös kirjannut ylös oppaan minulle jättämän viestin. Siitä löytyvät oppaan antamat symbolitkin: laatikko ja bootsi. Niiden analysoiminen onkin jo aivan oma juttunsa.