Leena oli 43-vuotias, kun poika lähti armeijaan. Perheessä on myös nuorempi tytär. "Olin aina ajatellut, että lapset kasvatetaan maailmaa varten. Ei me miehen kanssa aateltu lapsia minään vanhuuden varana." Silti lasten muutettua pois kotoa elämään hiipi tarpeettomuuden tunne pikkuhiljaa.
Perhe oli ollut tiiviisti yhdessä. Perheen nuoret eivät eläneet mitenkään räiskyvää murrosikää, vaikka heillä toki murrosikä oli, ovet eivät paukkuneet. Vanhemmilla oli paljon osallistumista lasten asioihin, kuljettamista harrastuksiin ja kauempana asuvien kavereitten luo perheen asuinpaikan takia. Leena muistelee ylpeänä perhepartiota: lapset hyväksyivät äidin samalle partioleirille leirikokiksi. Partionjohtajana toiminut poika neuvoi leiriläistä "kysymään meijän äitiltä" eikä "kokilta".Vanhemmilla oli koko ajan myös omia harrastuksia ja molemmat olivat täysillä työelämässä mukana.
Tyhjyys tuli mieleen vähitellen vuosien mittaan, viimeistään silloin, kun poika ja tytär muuttivat fyysisestikin kauemmas ja Leenan omat vanhemmat tulivat huonoon kuntoon. "Kun poika muutti kauas ja isäkin oli huonona, tuntui että maailma kaatuu." Suhde omiin vanhempiin ja oma muuttaminen lapsuudenkodista alkoivat elää taas mielessä uudestaan.
Leena paikkasi tyhjyyttä tekemällä töitä pitkään ja kahmimalla harrastuksia joka illalle ja osallistumalla kaikille mahdollisille harrastuskursseille. Mies otti tämän tästä esille sen, ettei Leena ole koskaan kotona. Pariskunta alkoi miettiä, mitä yhteisiä harrastuksia heillä voisi olla lenkillä käymisen ja mökillä olemisen lisäksi. Kumpikin luki kotona omaa kirjaansa. Leena ehdotti, että hän lukisi ääneen Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista. Mies suostui kuuntelemaan sillä ehdolla, että vaimo lukee Kalle Päätaloa. Niin Leena luki Päätalon koko tuotannon ääneen.
Leena alkoi myös lähteä pois kotoa yhdessä miehen kanssa, käytiin Tukholmassa ja muuallakin. Tuttavan kautta järjestyi varamummuksi ja -ukiksi ryhtyminen, kun omia lapsenlapsia ei alkanut vuosien mittaan kuulua ja oli halu olla tarpeellinen jollekin. Hyvä kokemus oli ikänsä hevosia pelänneelle Leenalle myös se, kun hän lähti 12-vuotiaan siskontytön mukaan ratsastustunneille. Leena oli äärettömän ylpeä, kun uskalsi taluttaa hevosen maneesiin ja ratsastaa. Siitä tuli lisää rohkeutta ja oivallus: nyt on mahdollista tehdä sellaisia uusia asioita, mitä ei ole voinut tehdä silloin, kun oli omissa lapsissa kiinni.
"Kyllä se iskee välillä vieläkin, se ajatus, että tässäkö tämä elämä nyt oli." Leenalla ei ollut siihen aikaan muita samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä tai sukulaisia, joiden kanssa olisi voinut jakaa asian. Nyt Leena ajattelee, että lasten kotoa lähteminen kuuluu elämään ja kasvattaa vanhempia, se on haaste, josta on tarkoitus selvitä. Mutta Leena muistuttaa, ettei kukaan tuo sitä uutta omaa elämää, se on rakennettava ihan itse.