Vasemmistoliiton puoluekokous pidettiin viime viikonloppuna Tampereella. Kokouksen henkilövalinnoissa nähtiin ennennäkemätön Pohjois-Suomen voimainnäyttö. Pohjoisen edustajat voittivat kaikki vaalit, joissa olivat ehdolla!
Ensimmäisenä päivänä valinnoissa loisti Lappi. Aluksi puolueen 2. varapuheenjohtajaksi valittiin selkein lukemin kemiläinen Sari Moisanen. Pohjoisen edustajien tuuletukset jatkuivat kuitenkin pian, kun puoluesihteeriksi jyräsi toinen kemiläinen, Marko Varajärvi.
Iltapippaloissa monen etelän edustajan ajatus tuntuikin olevan, että pohjoinen on nyt huomioitu riittävällä painoarvolla ja että muista paikoista on turha enää haaveilla.
Toisin kuitenkin kävi.
Toisena päivänä oli sitten Oulun vaalipiirin vuoro näyttää voimaansa. Puoluehallitukseen oli ehdolla yhteensä 29 ehdokasta eri puolilta Suomea, ja tässä vaalissa allekirjoittanut sai eniten ääniä.
Päivän kohokohta oli kuitenkin oululaisen Hanna Sarkkisen valinta puoluevaltuuston puheenjohtajaksi, mikä sai pohjoisen edustajat lähes hurmostilaan. Hyvät ehdokkaat, kova junttatyö ja positiivinen vaikuttaminen kokouspaikalla tuottivat täydellisen tuloksen.
Näiden valintojen lisäksi on syytä muistaa, että Suomen hallituksen ainoa pohjoisen ministeri on Merja Kyllönen. Eli perinteinen näkemys Vasemmistoliitosta pohjoisen puolueena ei ole ihan tuulesta temmattu.
On varmaa, että Pohjois-Suomen näkemykset tulevat näkymään vahvasti puolueen politiikassa myös tulevina vuosina.
Hyvin usein kun vasemmiston tekemisistä uutisoidaan, pyritään etsimään erilaisia poliittisia jakolinjoja puolueväen keskuudesta. Nyt toimittajakunta etsii aktiivisesti uutisoitavaa ”liiallisesta vihreydestä” ja tulkitsee, että ympäristöasioiden esille nostaminen merkitsee ”peruskannattajien” hylkäämistä.
Nyt tätä jakolinjoja korostavaa uutisoitavaa löydettiin puoluekokouksen lennokkaasta punavihreästä tulevaisuusasiakirjasta, jossa pohdittiin miltä maailma saattaa näyttää joskus vuosikymmenien kuluttua.
Tällainen jakolinjoja korostava ajattelutapa on järjetön, sillä vasemmistolaisiksi itsensä kokevilla on enemmän yhdistäviä kuin erottavia piirteitä.
Kannattajia yhdistää ainakin huoli työelämän pelisäännöistä, usko maksuttomiin peruspalveluihin, kriittisyys elinkeinoelämän herrojen ahneutta kohtaan ja halu toimia köyhyyden vähentämiseksi.
Teollisuustyöntekijää kyllä kiinnostavat oman työpaikkansa ympäristöasiat ja vapaalla ollessaan kalavesiensä ja marjametsien puhtaus.
Samoin kasvukeskusten punavihreitä nuoria kyllä kiinnostaa työllisyys, työelämän pelisäännöt ja suomalaisten tuotteiden tulevaisuus.
Heidän työelämä-näkemyksissään korostuvat pätkätyöläisten arkiset ongelmat, ja teollisuustuotannossa he vaativat tuotteiden energia- ja materiaalitehokkuutta tai kritisoivat ulkomaille tuotantoa siirtävien ahneiden monikansallisten yh-tiöiden luontoon ja ihmisiin kohdistuvaa piittaamattomuutta.
Tärkeää on myös nähdä, että vasemmistolla on ”peruskannattajia” hyvin monipuolisesti eri ihmisryhmissä. Suuri osa heistä työskentelee fyysisesti tai henkisesti raskaissa työtehtävissä ja kokee epävarmuutta työstä ja toimeentulosta.
Toisilla työtä on liian vähän, toiset uupuvat työtaakan alle ja joillain on uhkana, että työpaikka häviää alta. On aika nähdä, että työelämä on muuttunut, tehtävät sirpaloituneet, ongelmat monimutkaistuneet, ja siksi vasemmistollakin on tehtävää monissa ihmisryhmissä.
Kolmivuorotyötä vääntävät pienipalkkaiset lähihoitajat, teollisuus- ja rakennustyöläiset, siivoojat, osa-aikatöillä elävät kaupan kassat tai tarjoilijat, ulkoistusuhan alla toimivat kuntatyöläiset, seuraavaa määräaikaisuutta jännittävät pätkätyöläiset, pienituloiset eläkeläiset ja opiskelijat, kymppikioskia aamusta iltaa pyörittävät pienyrittäjät… Yhdessä he muodostavat vasemmiston peruskannattajakunnan.