Kevät 1974. Suomen maaseudun puolueen puheenjohtaja Veikko Vennamo raahataan ulos eduskunnan täysistunnosta. Kaikilla on hauskaa. Eletään Kekkosen tasavallassa. Politiikka on huudossa. Maailmaa muutetaan äänellä ja väkivoimalla. Näissä merkeissä aloitan työt toimittajana.
Kekkonen on pois, samoin Vennamo. Jokainen uusi poliitikkopolvi heidän jälkeensä on julistanut muuttavansa poliittista kulttuuria. Siihen mekin tähtäsimme. Vaan kuinka on käynyt?
Suomessa on kolme tasavahvaa puoluetta: sosiaalidemokraatit, keskusta ja kokoomus. Pitkälle sotien jälkeen ryhmään kuului myös SKDL, pienen vasemmistoliiton iso edeltäjä.
Nyt kolmen rauhaa häiritsevät – tai näin ainakin vielä viime vaaleissa vuosi sitten – Vennamon perilliset, perussuomalaiset.
Pyhä kolmiyhteys on pitänyt huolen poliittisen kulttuurin jatkumosta, eikä linjaa perussuomalaisten voiminkaan muuksi muuteta. Kun kukaan ei ole voinut tehdä yksin mitään, enemmistön saamiseksi asioiden taakse on soviteltu ja sovittu, tehty kompromisseja.
Puolueiden kumppaneina kompromisseja sorvaamassa ovat olleet työmarkkinajärjestöt. EU-aikaan saakka jopa maitolitran hinnasta päätettiin maanviljelijöiden edustajien kuuluessa vielä tuohon joukkoon. Järjestelmä sai nimekseen tulopolitiikka.
1970-luvulla poliittisen vasemmiston äärimmäisin laita huusi tulopolitiikkaa alas, koska se heikensi lakkoliikettä. Nytkään se ei miellytä kaikkia, joskin suurin murina kuuluu toisaalta. Tällä kertaa äänessä on poliittisen oikeiston äärimmäisin oikea laita vuorineuvosten toimiessa takapiruina.
Näinkö on, että kun mennään riittävän kauas itään, saavutaankin länteen, ja ääripäät kohtaavat?
Pääministeri Juha Sipilän (kesk.) hallitus lähti liikkeelle räväkästi aikomuksenaan uudistaa politiikan tekotapoja. Pian Sipilä huomasi, ettei hallitus olekaan oma firma ja sen, miten ahtaassa raossa se kykenee liikkumaan.
Kun hyvinvointivaltiota on vuosikymmenten saatossa rakennettu työehtosopimusten yhteydessä tehdyin poliittisin kompromissein, ei rakennelmaa niin vain pureta hallituksen mahtikäskyin.
Purkua voi toki yrittää ja on yritetty, mutta huonoin tuloksin. Lopulta on palattu pöydän ääreen ja tehty sovinto. Ratkaisut eivät aina ole olleet kovin linjakkaita, mutta pienemmän pahan on haluttu voittavan isompi paha.
Kevät 2016. Vennamon perilliset pitävät huolen poliittisesta viihteestä oppi-isänsä malliin. Eletään Niinistön tasavallassa.
Puolueisiin nojaava järjestelmä on yhä demokratian peruspilari. Sen olisi luullut sortuvan jo ajat sitten, onhan se sisältään laho: aatteet on myyty tullen ja mennen, jäsenmäärät pudonneet olemattomiin ja jäsenten aktiivisuus uuvahtanut.
Rakennelma kuitenkin kestää. Poliittinen kulttuuri on yli neljässä vuosikymmenessä muuttunut paljon, paljon hitaammin ja vähemmän kuin maailma sen ympärillä.
Politiikka ei ole muodissa. Silti asioihin otetaan kantaa räväkämmin kuin koskaan. Uudet tekniset vempaimet ovat täynnä oikeassa olevia, siis meitä, ja väärin ajattelevia, heitä.
Kohta päättyy yli 42 vuotta kestänyt toimittajan työni poliittisen viihteen katsomossa. Mutta politiikka jatkuu nuoruuteni pop-tähden Pasi Kauniston tunnetuksi tekemän laulun sanojen hengessä:
”...aika jos vaihtuu/
pois haaveet jos haihtuu/
koskaan et muuttua saa...”
Kolumni