Olen juuri saanut päätökseen Suomen merirannikon koluamisen kajakilla. Meloin itärajalta, Virojoelta, Tornioon, länsirajalle. Matkaa kertyi 1344 kilometriä ja aikaa kului lähes kuukausi. Matka oli kuin elämä itse: epätoivon hetkiä kamppailussa tuulten riepottelemana ja uskomattomia luontokokemuksia tyynessä säässä aamuauringon helliessä.
Suomen merirannikon kokeminen kajakissa oli kokemus vailla vertaa. Rannikkomme on kaunis ja vaihteleva. Etelän jyrkät rannat muuntuvat perämerellä mataliin hiekkarantoihin. Merenkurkussa maannousun voimakkaasti muovaamalla alueella on kiviä poikineen. Se on maailmanmitassa ainutlaatuinen luontotyyppi.
Oulun ohitin vajaa viikko sitten, kun merellä oli hieno sää, mutta maalla räyhäsi ukkonen. Syitä melontareissuun on vaikea eritellä. Himalajan huipulle nousseelta kiipeilijältä kysyttiin, miksi? Vastaus oli selkeä: koska se vuori oli siinä. Merirannikko täytyy meloa, koska se on siinä.
Nimesin reissuni yhden miehen mielenosoitusmarssiksi Itämeren suojelun puolesta. Itämeri on vakavasti sairas, ja se on seurausta ihmisten välinpitämättömyydestä.
Typpi- ja fosforipäästöt sekä jätevesien laskeminen mereen rehevöittävät sen ja ennen pitkään elämä meressä kuolee. Euroopan laajin kuollut alue sijaitsee Itämeren pohjassa.
Kataisen hallituksen ohjelmassa luvataan, että ympäristö luovutetaan tuleville sukupolville paremmassa kunnossa kuin se on saatu. Ajatus on kaunis ja mitä kannatettavin. Itämeren osalta lupaus on vaikeasti lunastettavissa. Vuosi vuodelta sen pelastaminen käy yhä kalliimmaksi, koska rehevöityminen on itseään vahvistava kierre.
Luontoarvojen taloudellinen mittaaminen on mahdotonta. Mikä taloudellinen arvo määritellään sille, jos tulevat sukupolvet elävät kuolleen eikä elävän meren äärellä? Päätöksenteko on vahvassa taloudellisessa ohjauksessa, joten luontoarvot jäävät helposti sivuun.
Suomessa asiaan on herätty jo vuosikymmeniä sitten. Tekojakin on jo jonkin verran. Pietarin jätevesien puhdistaminen suomalaisin voimin on yksi menestystarina.
Keskeinen rooli tässä mittavassa ja onnistuneessa hankkeessa on ollut John Nurmisen säätiöllä. Arvokasta työtä on tehnyt myös Ilkka Herlinin johtama säätiö.
Suomella on kansallisesti paljon tehtävää Itämeren suojelussa. Maatalouden typpi- ja fosforipäästöt on saatava kuriin. Viimeiset tutkimustulokset osoittavat, että päästöt ovat viime vuosina lisääntyneet. On myös vahvoja viitteitä siitä, että EU:n ympäristötuki toimii ympäristöarvojen säilyttämisen näkökulmasta kyseenalaisella tavalla.
Itämeren valtioiden johtajat kokoontuivat helmikuussa 2010 Helsingissä ja sitoutuivat konkreettisiin toimiin, joilla Itämeren kuormitusta vähennetään. Se oli hyvä alku, mutta toimet ovat lähteneet kangerrellen liikkeelle. Kansainvälinen yhteistyö on suojelun ehdoton edellytys. Rehevöityminen ja saasteet eivät maksa tulleja eikä niihin sovelleta rajamuodollisuuksia.
Aikaansaadut konkreettiset toimet ovat oikeansuuntaisia mutta riittämättömiä. Itämeren valtiot sitoutuivat yhteensä 160:een eri toimeen, joista alle 10 prosenttia on saatu jollain lailla liikkeelle. Itämeri ei odota.
Itämeren valtioiden yhteisen julistuksen ja toimenpideohjelman lisäksi Euroopan unionilla on Itämeri-strategia. Merialueelle on perustettu vuosien saatossa kansallispuistoja, joilla on suojelun kannalta oma merkityksensä.
Eduskunnan ympäristövaliokunta ja valtioneuvosto ovat tehneet tukun linjauksia. Hyvä näin, mutta suojeluun tarvitaan uusi topakampi ote.
Päätöksenteossa ovat vastakkain usein mitattavat taloudellisen arvot ja luontoarvot, joilla hintalappuja ei ole.
Hyvänä esimerkkinä tästä on laivojen rikkipäästöjen tiukentaminen. Suomi sitoutui alentamaan laivojen rikkipäästöjä lähivuosina merkittävästi. Itämeri kiittää, mutta mitalin toisella puolella on noin 400 miljoonan lisälasku Suomen kauppamerenkululle. Mihin asentoon vaaka kallistuu?
Melontareissu jätti haikeaan mielentilaan: täytyykö tämän kaiken kauniin kuolla?