Taiteen ja vallan hunajainen liitto on milteipä aina osoittautunut vahingolliseksi taiteilijalle. Moni runoilija, kirjailija, kuvataiteilija ja rokkitähti on jauhautunut pieniksi jyviksi poliittisen mahdin saappaan alla.
Niin kävi venäläiselle runoilijalle Vladimir Majakovskille. Hän on arkkityyppi taiteilijasta, jonka valta kohottaa komeasti näkösälle ja josta otetaan kaikki hyöty irti.
Varsinkin kuolemansa jälkeen Majakovski päätyi hyötykäyttöön. Koululaisille opetettiin Neuvostoliitossa väkipakolla Majakovskia. Hänestä tehtiin siloinen ja ideologisesti erinomainen väline. Harva venäläinen enää jaksaa kuulla koko äijästä.
Vallan ytimeen
Majakovskilla oli missio, tehtävä. Hän ei koskaan liittynyt Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen, mutta pyrki kaikin voimin ja ponnekkaasti bolsevistisen vallan ytimeen.
Hovirunoilijaksi hän 1920-luvulla pääsikin. Tarvittiin pari lausetta korkealta taholta. Muun muassa Lenin ja Stalin kehuivat hänen terävää kynäänsä.
Eikä mennyt kauan, kun Majakovskilla tuntui olevan kaikkea, mitä taiteilija voi toivoa. Iso palkka, keveitä propagandatöitä ja mukavia kiertueita ympäri Neuvostoliittoa ja Eurooppaa.
Samalla valtakoneisto piti Majakovskia jatkuvasti epävarmuudessa. Koskaan ei voinut olla varma, tyydyttikö työ puolue-eliittiä vaiko ei.
Kritisoi oikein
Majakovski nimettiin vallankumousrunoilijaksi, joka teki tilaustöitä neuvostovaltion tarpeisiin. Mielialoja nostattavia runoja piti ollakin, sillä valtio harjoitti kovakouraista sotakommunismia ja pakkokollektivisointia, jossa ei soraääniä kaivattu.
Kumousrunoilijan rooli sopi Majakovskille.
Hän oli kookas ja meluisa miehen rohjake, päätä pitempi muita. Kuin tehty kovaan työhön.
Majakovskilla oli muitakin avuja: hän osasi sulkea silmänsä sopivalla hetkellä, avata seuraavalla. Näin hän oppi kritisoimaan oikeita kohteita, muun muassa neuvostovaltiossa ilmenevää pikkuporvarillisuutta ja itsekkyyttä.
Majakovskeja on kaikkialla, missä lahjakkuudet törmäilevät poliittisiin ja taloudellisiin voimiin. Frank Sinatra liukui Chicagon mafian omaisuudeksi 1950-luvulla.
Urho Kekkonen järjesti Suomen presidenttinä ollessaan lastenkutsuja, erityisiä tapaamisia muun muassa taideväelle.
Vierailupyyntö sinne oli tavoiteltu ja mieluinen, koska se osoitti taiteilijan erinomaisuutta, kuulumista sisäpiiriin.
Tuloksena Tamminiemestä käveli paitsi humalaista myös kuuliaista porukkaa, joka "ymmärsi" Kekkosen pyrinnöt eikä enää kritisoinut niitä - tai jos kritisoi, niin majakovskimaisittain oikeita kohteita.
Vallalla on kyky hurmata parhaat voimat. Majakovski oli runoilijana lahjakkuus, 1900-luvun huomattavimpia taiteilijoita. Eikä hän ollut takinkääntäjä, vaan ainoastaan poliittisesti naiivi.
Bent Jangfeldt: Panoksena elämä - Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä.
WSOY, 2008.