Veronkierto liitetään useimmiten yhden miehen ja Hiacen firmoihin, jotka tekevät kuutamokeikkoja ilman kuittia – ja ilman vastuuta.
Uuden polven veronkiertäjät, tai hienosti verosuunnittelijat, ovat jo aivan muita: merkittäviä kansainvälisiä yrityksiä, kunnianarvoisia teollisuuspohattoja ja hurrattuja urheilusankareita.
Verosuunnittelusta on kehitetty taidetta. Ja mikä oudointa, se on enimmäkseen aivan laillista touhua. Laillisuus ei tee siitä silti moraalisesti hyväksyttävää.
Yrityksillä ja raharikkailla on resurssit järjestellä asiansa niin, että monet niistä ja heistä maksavat veronsa sinne, missä verotus on keveintä tai olematonta.
Matti- ja maijameikäläisellä tai kotimarkkinoilla toimivilla pienillä ja keskisuurilla yrityksillä ei ole verosuunnitteluun juurikaan varaa eikä mahdollisuutta.
Verosuunnittelu jos mikä saat-
taa yritysten kauniit puheet niiden kantamasta yhteiskuntavastuusta aivan uuteen ja epäilyttävään valoon.
Lusmuilu on mahdollista, koska verokilpailua verisesti käyvät valtiot houkuttelevat kansainvälisiä yrityksiä lupaamalla kevyttä tai olematonta verotusta, kieltäytyvät luovuttamasta niistä tietoja, takaavat pankkisalaisuuden eivätkä vaadi pöytälaatikkofirmoilta yritystoimintaa.
Veroparatiisisaaret ovat oma lukunsa. Kansalaisjärjestö Finnwatchin äsken julkistamassa selvityksessä yllätti kuitenkin eniten se, että Luxemburgiakin tärkeämpiä verokeitaita ovat EU:ssa unionin perustajamaihin kuuluvat Hollanti ja Belgia.
20 liikevaihdoltaan suurimmalla suomalaisyrityksellä on selvityksen mukaan veroparatiiseissa yhteensä 225 tytäryhtiötä. Näistä lähes puolet on Belgiassa ja Hollannissa. Jälkimmäinen on EU:n suurin veroparatiisi!
Verohallinnon aiemman arvion mukaan verokarhu menettää verosuunnittelun takia vuosittain noin 320 miljoonaa euroa. Euroopan unionin tasolla veromenetyksiksi arvioidaan käsittämättömät tuhat miljardia euroa vuodessa. Maailman mitassa luku on paljon tuotakin suurempi.
Suomessa on kuitenkin alettu puhua aivan toisenlaisista summista. Yleisradio kertoi äsken, että verokarhu on 30 suomalaisen suuryrityksen perässä. Niille saattaa rapsahtaa enimmillään jopa kahden miljardin euron mätkyt. Vertailun vuoksi: 2010 Suomessa maksettiin veroja ja sotu-maksuja 76 miljardia.
Verottaja ei kerro yritysten nimiä, mutta energiayhtiö Fortum teki sen itse. Suomen verottaja karhuaa siltä 136,4 miljoonaa pelkästään vuodelta 2007.
Fortum kertoo maksaneensa Suomen karhuamista tuloista 21,2 miljoonan verot – minnepä muualle kuin Belgiaan. Summista näkee suoraan hyödyn, jonka verosuunnittelu on yksin tässä tapauksessa tuottanut: 115,2 miljoonaa euroa!
Kun asiaa katsoo kapeasti suuryrityksen näkökulmasta, verojen minimointi on totta kai luontevaa. Kaikki muutkin tekevät niin.
Verosuunnittelua tekevät yritykset unohtavat kiittämättömästi kuitenkin sen, mitä kaikkea yritysten sijaintimaat tekevät niiden eteen. Laskevatko ne mitään arvoa esimerkiksi sille, minkä verran sijaintimaat ovat sijoittaneet yritysten työntekijöiden koulutukseen tai terveydenhuoltoon saati infrastruktuuriin?
Enpä usko, että mitään.
Moraalisesti kenties arveluttavinta on hoivayhtiöiden toiminta. Samalla kun Suomen julkinen terveydenhoito on yhä tiukemmalla, ne kikkailevat rahavirtojaan verottajan ulottumattomiin aggressiivisella verosuunnittelulla. Tällaisia hoivayhtiöitä toimii näilläkin korkeuksilla.
Euroopassa kipuillaan näinä aikoina ylivelkaantumisen ja heikon talouskasvun kanssa. On pakko säästää, leikata ja nostaa entisestään veroja niiltä, jotka maksavat veroja. Kuinka paljon tästä itkusta ja hammastenkiristyksestä olisi vältettävissä, jos verokikkailua ei olisi?
Ilmiöön päästäisiin paremmin kiinni, jos verotuslinjaa saataisiin yhtenäistetyksi Euroopan unionin tasolla. Keinoja, tehokkaitakin, siihen olisi, mutta niistä ei ole yksimielisyyttä. Yhteinen veropolitiikka olisi tehokkain, mutta se olisi sitä monen kiroamaa federalismia.
Kolumni