Oulun kaupunginorkesterin sinfoniakonsertti 6. Kapellimestarina ja solistina John Storgårds. Madetoj
Säveltäjä voi teoksessaan päätyä subjektiivisen 'limbo'-'mestariteos' -janan keskipisteeseen kahdesta eri suunnasta. Hänellä voi olla intoa enemmän kuin osaamista, tai päin vastoin, jolloin osaaminen jää kolisemaan tyhjyyttään.
Viulukonsertossaan oululainen monitaiteilija Jouni Kesti lähestyy klassista konsertto-instituutiota ja sinfoniaorkesteria innostuksen suunnasta ja häpeilemättä.
Kestiä on muusikkona pidetty kokeilevana improvisaatiomiehenä; kuvataiteilijana rosoisena anarkisti-naivistina. Kun nämä puolet yhdistyvät klassisen musiikin valtavirtaan, syntyy torstaina kantaesitetty viulukonsertto.
Vertailukohtana palautuu mieleen nykyään Kalevan toimitusjohtajan huoneessa sijaitseva Jouni Kestin veistos Vapaa mies (1993), jossa neuvostovaluiseen Lenin-pystiin on lisätty rekvisiittaa, muun muassa korvarengas ja siveltimellä virkattu pipo.
Huumorin vire jää aistihavainnossa pintaan ja sijoittaa patsaan oikeaan genreen, vaikka Lenin on se sama vanha irvinaama.
Kestin konsertossa virkattu pipo ilmaantuu kuuluville viimeistään kadenssissa, jossa viulusolisti-kapellimestari John Storgårds pukkaa soittoon aksentteja ääneen karjumalla ja innoittaa muut mukaansa.
Konsertto jääneekin musiikinhistoriaan teoksena, jonka laajennetussa kadenssissa karjutaan.
Mitä muuta? Sonaattimuodosta puhuminen tuntuu aikamoiselta käsitteen laajentamiselta. Orkesterin käyttöä efektinomaisina blokkeina aihe kerrallaan, pientä toisinajattelua soitinnuksessa, jazztyyppistä rytmiikkaa, imitaatioita, sulavaa ylösalas-kelausta viulistille - kaikkea pientä kivaa, joka sitoutuu yhteen solistin erinomaisuuden kautta.
Täytyy yhtyä säveltäjän omaan kommenttiin, että ilman Storgårdsin kaltaista nykymusiikkivelhoa konsertosta ei olisi voinut tulla pipoa.
Storgårdsin toinen, yhtä virtuoosisesti soitettu solistinumero oli viipurilaissyntyisen Ernst Mielckin (1877-1899) vapaasti soljuva Konserttikappale viululle ja orkesterille op. 8.
Ei ihme, että Mielckin opettaja Max Bruch piti oppilastaan erityislahjakkuutena. Teosta leimaa mukava romanttinen pehmeys, joka Schumannin hengessä liittynee säveltäjän senaikaiseen ihastukseen Ester Fabritiukseen.
Jean Sibeliuksen Karelia-sarja kuultiin kunnianosoituksena konserttipäivänä kuolleelle jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothille. Kapellimestari Storgårdsin tulkinta ei haikaillut liikaa menneessä, vaan korosti hengen jatkuvuutta. Niinhän teki myös vanha kenraali.
Johannes Brahmsin Sinfonia nro 2 D-duuri op. 73 päätti konsertin lähes yhtä laajasti kuin orkesterin kuluvan kuun alussa soittama Franz Schubertin suuri C-duurisinfonia.
Siis Brahmsiltakin oppitunnin verran lyyristä hevosaikakauden tavaraa, jonka ensiosassa taide nykykorvilla arvioiden peittoaa tarkoituksenmukaisuuden.
Saimme kiittää John Storgårdsia siitä, ettei väsy yllättänyt orkesteria matkalla, vaan soiton yleinen intensiivisyys kesti yli sinfonian puolivälin, jonka jälkeen vetovastuun kohti loistokasta loppua otti taas Brahms.