Egmont-kustannuksen Shokki-kokoelma julkistetaan Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 12.-13.9. Jutussa on käytetty lähteenä Pekka Mannisen artikkelia Shokki - lehti joka toi kauhun Suomeen (Tähtivaeltaja 4/02).
70-luvun alussa kauhu villitsi tenavia: televisiossa pyöri Yöjuttu ja lehtikioskit pursuivat arveluttavaa aineistoa, kalmaisimpana kruununaan Shokki-lehti.
Vuosi 1973. Pikkupoika selittää silmät innosta kiiluen isälleen uuden Shokin sisältöä: vampyyreita, kummituksia, luurankoja, hautaholveja, verta, väkivaltaa. Ja miksi Shokki on niin hyvä lehti:
"Kun siinä kaikki tarinat päättyvät huonosti!"
Jaa, vastaa isä eikä puutu asiaan. Eletään vapaan kasvatuksen aikaa. Vapauteen kuuluu kuitenkin myös edistyksellisyys, ja sen varjolla mediaa hallitsee yleinen sarjakuvanvastaisuus. Aku Ankka, Tenavat... imperialistista indoktrinaatiota kaikki tyynni, täynnä taantumusta ja vääriä roolimalleja.
Osansa ilmapiiristä saa myös Shokki. Lehden Ruotsin-versio Chock poistetaan sikäläisten osuuskauppojen valikoimasta yhdessä 15 muun sarjakuvalehden kanssa. Suomalaisen osuuskauppaliikkeen Me-lehden (1/75) artikkelissa "Sarjakuvat - väkivallan kauppiaat" todetaan: "Kauhusarjat ujuttavat nuorten mieleen mystiikkaa ja huumeille myönteisiä ajatuksia."
Tämä on huvittavaa, sillä Shokin ainoa huumetarina (Matkojen matka, 5/74) on varoittava kauhukavalkadi. Kenties artikkelin kirjoittajan mielessä on jokin muu säikyttelykuvasto, sillä tuolloin kauhulla ratsastaa useampikin lehti: ensimmäisenä - muutama kuukausi ennen loppuvuodesta 1972 aloittavaa Shokkia - apajille ehtii Williams-kustantamon Kauhu, perässä seuraavat Shokin kustantajan Semicin Vampirella, Frankenstein ja ihmissusi sekä Dracula.
Kauhein ja himotuin on kuitenkin Shokki; Kauhu-lehden värilliset sarjakuvat kuuluvat Yhdysvalloissa sensuurin piiriin, kun taas mustavalkoisen Shokin sarjoissa on voitu päästellä täysillä. Hirviöitä ja mädäntyneitä kalmoja pursuavien kansien varoitustekstit "Ei lapsille eikä heikkohermoisille!" ja "Vain aikuisille" vetoavat nimenomaan kiellettyyn kohderyhmään.
Jossain taustalla väijyy synnintunto ja häpeä, orastava tietoisuus valistuneiden aikuisten paheksunnasta. Ei osata kuvitellakaan, että kolme vuosikymmentä myöhemmin Shokit ovat haluttu keräilykohde - ja sarjakuvantuntijoiden arvostamia.
Ainakin osin. Aiheeseen perehtynyt sarjakuvataiteilija Pekka A. Manninen pitää Shokin kolmea ensimmäistä vuosikertaa tasaisen hyvinä. Alamäki alkoi vuoden 1975 alusta, ja seuraavana vuonna lehti jo lakkautettiinkin. Loppuvaiheessa Shokissa nähtiin "huimia kalkkunoita".
Manninen selittää laadun heikentymistä yhdysvaltalaisen Warren-kustantamon kriisillä; suurin osa Shokin sisällöstä oli peräisin Warrenin Creepy- ja Eerie-lehdistä, ja alkuaikoina mukana oli paljon vuosien 1964-67 kultakauden tuotantoa. Vuonna 1967 yhtiön talous ja julkaisujen taso olivat romahtaneet. Ilmeisesti Shokin toimitus jätti aallonpohjavaiheen tuotokset aluksi hyllylle siinä toivossa, että tilalle saataisiin jotain parempaa, mutta niin ei käynyt, ja lopulta lehdessä oli käytettävä pahnanpohjimmaisetkin.
Warren alkoi päästä takaisin jaloilleen 60-70-lukujen vaihteessa, kun mukaan tuli underground-puolelta nousseita uusia kykyjä sekä espanjalaisia piirtäjiä. Näidenkin hyviä töitä päätyi Shokkiin, mutta lehden selkärangan muodosti juuri Warrenin kultakausi, jolloin yhtiön talliin kuului niin veteraaneja EC-yhtiön 50-luvun kauhusarjakuvalehdistä kuin myös nuorempia lahjakkuuksia.
Loppuaikoina Shokin toimituksellinenkin taso laski niin, että jatkokertomuksista saatettiin julkaista vain yksi episodi. Oma lukunsa on lehden painojälki. Materiaali siivilöityi Suomeen Semicin Ruotsin- ja Tanskan-osaston kautta ilmeisesti heikkolaatuisina valokopioina, ja kun Shokki vielä painettiin kehnolle paperille, lankesi lopputulokseen tahattoman tuhruisuuden aavemainen hämy - joka tosin joissain tapauksissa paransi alkuperäistä sarjakuvaa.
Lopulta levikin lasku kaatoi Shokin, Chockin ja näiden tanskalaisvastineen Grun. Laatuongelmat oli pantu merkille myös Ruotsissa, mutta suosion tyrehtymisen taustalla saattoi olla yksinkertaisesti muoti-ilmiön laantuminen. Lajityypin täkäläiset elvytysyritykset jäivätkin lyhytikäisiksi ja suhteellisen huomaamattomiksi (Verta ja väristyksiä 1987-89, Kalma 1990-92).
70-luvun alussa oli kuitenkin toisin. Silloin kauhu todella villitsi tenavia. Ei ihme, että tuon ajan lasten varttuessa aikuisiksi 80-luvulla kauhukulttuuri koki yleisen arvonnousun.
