Oulun kaupunginteatteri. Christoph Willibald Gluck: Orfeus ja Eurydike. Ohjaus Leena Salonen. Kapellimestari Dmitri Slobodeniouk. Koreografia Jorma Uotinen. Lavastus Maija Tuorila. Puvut Pasi Räbinä. Valot Jukka Kyllönen. Rooleissa: Virpi Räisänen-Midth (Orfeus). Hanna-Leena Haapamäki (Eurydike) ja Katriina Leppänen (Amor). Tanssijat: Aapo Siikala, Reija Wäre ja Riku Lehtopolku. Oopperakuoro ja Oulu Sinfonia. Suurella näyttämöllä 8.5.
Musiikillisesti Orfeus ja Eurydike on ankaran veistoksellinen pieni ooppera, josta Christoph Willibald Gluck (1714-1787) on riisunut turhat barokin koristeet ja kotkotukset. Samasta lähtökohdasta kasvaa tällä kertaa koko ylöspano, joka on visuaalisesti yksi tyylikkäimmistä Oulun oopperan historiassa.
Lavastaja Maija Tuorila, pukusuunnittelija Pasi Räbinä ja valosuunnittelija Jukka Kyllönen ottavat aistit haltuunsa vahvalla otteella. Heidän yhdessä luomansa minimaaliset kuvat siirtävät antiikkista seremoniaa uuteen ulottuvuuteen.
Jorma Uotisen koreografialla on oopperassa vähintäänkin yhtä keskeinen sija. Vaikka esimerkiksi elämän veden kanssa lotraaminen jatkuu näyttämöllä pidempään kuin idea kantaa, näyttää ohjaaja Leena Salosen ja Uotisen yhteistyö syventyneen entisestään.
Musiikilliset kiintopisteet löytyvät Dmitri Slobodenioukin tarkasti ja ilmeikkäästi johtamasta orkesterista ja nimenomaan mezzosopraano Virpi Räisänen-Midhistä, joka elää Orfeuksen pääroolin läpi jäljittelemättömällä tavallaan.
Suurilla oopperalavoilla vaadittavaa äänen voimaa Räisänen-Midhiltä puuttuu, muttei tulkintatahtoa. Hänellä myös ilmenee taipumusta tehdä asiat liiankin omistautuneesti kaikkea mahdollista painottaen, mutta kokonaissuorituksena hänen Orfeuksensa joka tapauksessa lähentelee maailmanluokkaa.
Ohjaajakin on näyttämökuvien elävöittämiseksi pannut Orfeuksen kumppaneineen kiertämään ja kiemurtelemaan enemmän kuin tarpeeksi.
Kaksi muuta solistia, rakastettavan pirteähahmoinen mezzosopraano Katriina Leppänen (Amor) ja sopraano Hanna-Leena Haapamäki (Eurydike), täydentävät sopusuhtaisen solistitrion.
Haapamäellä on kolmikosta oopperamaisin äänimateriaali, jota hän osaa käyttää ulospäinsuuntautuneesti, kuten kolmannessa näytöksessä saatiin palkitsevasti havaita.
Orfeuksen ja Eurydiken tarun runko rakentuu lyhyesti kerrottuna näin:
Lyyran taituri Orfeus suree käärmeenpuremaan kuollutta Eurydikeä paimenten ja nymfien kanssa. Hän pyytää jumalilta vaimoaan takaisin.
Zeus heltyy, mutta sillä ehdolla, että Orfeus ei saa hakumatkallaan kuolleiden valtakunnassa katsoa vaimoaan tai hän menettää hänet iäksi.
Tietenkään Orfeus ei malta olla vilkuilematta, varsinkin kun vaimo pyytää, joten Eurydike katoaa Manalan syövereihin toistamiseen.
Onneton Orfeus on aikeissa surmata itsensä, mutta rakkauden jumala Amor estää sen. Lopuksi armo käy oikeudesta, rakastavaiset palaavat yhteen ja kaikki ylistävät rakkauden voimaa.
Alkuperäisessä tarustossa Orfeus-paran kohtalo on huomattavasti karumpi. Versiosta riippuen hän joko tappaa itsensä tai suuttuneet traagialaisnaiset repivät hänet kappaleiksi. Kaiken kukkuraksi sankarimme pää ja lyyra heitetään Hebrus-jokeen.
Onnellinen loppu oopperaan väsättiin siksi, että kolmen kuoleman valituksia sisältävä ilta ei sopinut Gluckin toimenkuvaan 1700-luvun lopun Wienissä. Keisarillisen hoviteatterin katsojakunta halusi mieltä ylentäviä huipennuksia ennen illallista.
Gluckin ja libretisti Raniero de' Calzabigin yhteistyön hedelmää voikin hyvällä syyllä pitää alkupuoleltaan vähän yksioikoisena - suoraan sanoen tylsänä - mutta nyt se kuitenkin näyttää ja kuulostaa hyvältä.
Mitä yksinkertaisemmin tehdään sitä kauemmas ajatus lentää, lienee kaupunginteatterin tuotannon perusajatus. Itse harhauduin lennättelemään, että Orfeuksen ja Eurydiken tyylitellystä jumalmaailmasta löytyisi henkinen koti jopa teatteritalon eteen sijoitetulle Ossi Somman Merelle-muistomerkille.
Oopperan high-tech-valosuihkut taas toivat erehdyttävästi mieleen Hollywoodin avaruusodysseiat, joissa joku onneton amerikkalaissielu taivaaseen imaistaan.
Silmät kiinni panemalla saattoi halutessaan siirtyä kokonaan toiseen maailmaan, musiikin vanhalle puolelle, missä vallitsivat aivan eri lait. Tämähän on oopperataiteen perusrikkaus.
Ammattinsa hallitsevat helsinkiläiset tanssijat Aapo Siikala, Reija Wäre ja Riku Lehtopolku taivuttelevat itsestään jumalolentojen välikappaleita ja päähenkiöiden sieluntilojen ruumiillistajia.
Myös Orfeuksen ja Eurydiken androgyyninen liitto sai heissä täyttymyksensä.
Mitään uutta tällainen sielujen tuplaaminen ei suinkaan ole. Viimeksi samankaltaista tekniikkaa käytettiin Raahen musiikkiopiston juhlaoopperassa Dido ja Aeneas.
Ohjaaja ja koreografi ovat ajatelleet myös kuoron roolin uudelleen tavalla, josta saimme esimakua Oulun edellisessä oopperassa, Hoffmannin kertomuksissa.
Orfeuksen ja Eurydiken kuoro liikehtii ja osallistuu aktiivisesti, mutta se myös vaeltaa taustalla merkitsevän hitaasti kuin druidit Stonehengen seuroihin. Mikä parasta, laulukin sujuu riittävän iskevästi ja rohkeasti.