Lippoa tiukassa otteessa pitävä Timo Korhonen ei olisi Timo Korhonen ilman hurjia visioita. Visiontivauhtia ei ole hidastanut edes se, että Lipon miesten joukkueen ensi kauden sarjataso on yhä auki. Ja tässä Korhosen jääkylmä visio: Lipon miesten joukkueen seuraavan kolmisvuotiskauden tavoitteena on kaksi SM-mitalia - joista ainakin toisen pitää olla kullalla kyllästetty.
Huh huh.
Superin karsintasarjaan pakittanut joukkue mitalikantaan kahdessa kaudessa ja mestariksi kolmessa?
Tämän tempun toteuttamisessa riittäisi taikurimaestro David Copperfieldilläkin pähkäiltävää.
Korhosen ansiot Lipon puheenjohtajana ovat kiistattomat. 1990-luvulla palkintokaappiin kolahti yhteensä 11 miesten ja naisten SM-mitalia, mikä teki Liposta valtakunnan ykkösseuran. Kari Kallio piti lautasen äärellä omaa teatteriaan, ja Keskuskentän yleisöllä oli hauskaa. Pesäpallo ja Lippo olivat hip, hop ja pop - oululaisten yhteinen juttu.
Vuosien 1994 ja 1998 mestaruuksia - joista jälkimmäinen tuli Raksilassa - oli mukava juhlia, ja huippupalkkaa nostaneita tähtipelaajia kohdeltiin kaupungilla kuin kuninkaita.
Mutta sitten tapahtui jotain.
Tapahtui yksi iso asia ja sen seurauksena joukko pieniä asioita. Jokainen tapahtuma on omalta osaltaan vaikuttanut siihen, missä aallonpohjassa pesäpallon entinen ökyseura rämpii.
Kaksi miljoonaa euroa on Korhosen mukaan se kokonaissumma, jonka Lippo sopupelijupakan aikana menetti.
Oli luku oikea tai ei, suoneniskun valtavaa voimaa on vaikea kuvailla.
Lippo-junan uutta tulemista ei helpota ainakaan se, että Kärpät on palannut hallitsemaan Oulun urheilun kenttää - ei, vaikka seurat symbolista yhteistyötä tekevätkin.
Vielä 1990-luvulla Rotuaarilla tuli tämän tästä vastaan "Supersummer" -collegea ylpeydellä kantaneita nuoria ja Lippo-lippalakkia heilutelleita kylän- ja kaupunginmiehiä.
Nykyisin Oulun katukuvaa hallitsee aivan toisenlainen tunnus. Siinä logossa vilahtaa nopean pikkupedon häntä.
Lipon tulevaisuudesta puhuessaan Korhonen maalaa, täysin ymmärrettävästi, ruusuisia näkymiä. Puheet mestaruuksista, mitaleista, nousevista käyristä ja moraalisista finaaleista saattavat helposti sokaista kuulijan.
"Nyky-Lipon potentiaalista runkoa täydennetään muutamalla ostopelaajalla ja omilla lahjakkailla junioreilla", tarkentaa Korhonen tulevan mestarijoukkueen rakennusmetodia.
On totta, että Lipon juniorimyllystä on tänä kesänä putkahtanut - ja tulee jatkossakin putkahtamaan - edustusjoukkueen käyttöön kelvollisia pelimiehenalkuja.
Yhtä lailla totta on se, ettei näistä junioreista ole vielä moneen vuoteen kultajuhlien järjestelijöiksi.
Entä toinen vaihtoehto? Valmiiden pelimiesten haaliminen joukkueeseen eri puolilta Suomea?
Konsepti toimi aiemmin, mutta ajat ovat - kuten useaan otteeseen on todettu - muuttuneet.
1990-luvulla pelaajia ei tarvinnut Ouluun juuri houkutella: tarjolla oli paksu palkkapussi, mainetta ja mammonaa.
Oli Kalliota, Vainionpäätä, Vuorista, Kytösalmea, Hautalaa, Holttista, Kerästä, Viitasaloa, Kalajanniskaa, Liikalaa, Seppää, Vihtkaria... Kävipä Oulussa kääntymässä eräs Kohonenkin.
Mutta, mutta. Lippo ei ole pelaajien silmissä yhtä seksikäs kohde kuin takavuosina - päinvastoin.
Kuka haluaa tulla seuraan, josta valovoimainen ykköstähti päästetään kesken sopimuskauden toiseen joukkueeseen (Mikko Vainionpää)? Kuka haluaa tulla seuraan, jossa palkkavelvotteita ei hoideta sopimuksen edellyttämällä tavalla (Mika Laatikainen)? Kuka haluaa tulla seuraan, joka ei pysty lunastamaan uuden pelaajan pelioikeutta (Kristian Rajala)?
Ehkä heitä löytyy jostain.
Mutta hienon stadionin, opiskelupaikkojen ja Oulun yleisen vetovoiman varaan ei voi laskea kaikkea. Ei ainakaan mestaruusjahtia.
KIMMO SIIRA
kimmo.siira@kaleva.fi