Raahen Rantajatsien toinen pääkonsertti Fantissa oli tasainen kokonaisuus, josta oli helppo erotella kolmen yhtyeen eri roolit.
Illan musiikillinen huippu oli pääesiintyjä Louis Sclavis Napoli's Walls. Kotimainen nuorten muusikoiden kokoonpano Ilmiliekki oli musiikillisesti täysipainoinen kokemus ja viihdyttäjän osa jäi Anna-Mari Kähärän orkesterille.
Taitoa ja
sekopäisyyttä
Ranskalainen klarinetisti, saksofonisti ja orkesterin johtaja Louis Sclavis on jo pitkään ollut sekä kotimaassaan että Euroopassa yksi nimekkäimmistä modernin jazzin lipunkantajista. Raaheen hän toi yhtyeensä Napoli's Walls.
Yhtyeen soittajat, Mérédic Collignon (trumpetti, laulu, vokalisointi ja sähköiset efektit), Vincent Courtois (sello) ja Hasse Poulsen (kitara) olivat johtajansa Louis Clavisin kanssa varsinaisia musiikillisia virtuooseja, ja niinpä esitys oli nautittava kokonaisuus moneltakin kantilta.
Napolis's Walls's on, kuten odottaa saattaa, vaikeasti lokeroitavaa musiikkia. Jotain kertoo sekin, että yhtyeen fiktiivisenä innoittajana ovat Napolia ympäröivät muurit, joiden ohi yhtye esityksessään musiikillisesti kulkee. Muurit ympäröivät, nauravat, itkevät, sulkevat sisäänsä ja paljastavat. Improvisaatio ilmentää organisoidun kaaoksen.
Oleellinen elementti Clavisin musiikissa on ääni efektinä. Välillä se taivutetaan sähköisesti mutkalle ja välillä se putkahtelee soittajien välisessä myllytyksessä läpi. Kokonaisuuteen sisältyy paljon kikkailua, mutta taidokkaasti pysyttiin aina tulkinnan ja funktionaalisuuden rajoissa. Musiikista ei tingitty.
Erityisesti pääsi kokoonpanossa loistamaan musiikillinen virtuoosin ja sekopään yhdistelmä, Mérédic Collignon. Hän hoiteli lavalla noin neljää asiaa päällekkäin yhtä aikaa; trumpetti, rytmikone, efektiboksi ja sähköisesti muokattu vokalisointi - ja kaikki loistavassa synkronissa muun kokoonpanon kanssa, tulkintaa unohtamatta.
Mies on varmasti ollut lapsena ylivilkas koltiainen, joka on löytänyt elämäntehtävänsä yrittäessään ehtiä kaikkialle modernin musiikin maailmassa.
Itse Louis Sclavis pysytteli hieman sivummalla ja antoi enimmäkseen bassoklarinetilla taustatukea muurinrakennukseen. Sen verran oli sähköä ilmassa, että teräskielisen kitaransa kanssa puuhastellut Hans Poulsen jäi sivuraiteelle, kun muut mäiskivät menemään sydämensä kyllyydestä.
Louis Sclavis Napoli's Walls on osoitus siitä, että ranskalaisilla muusikoilla on omituinen kyky olla täysin pidäkkeettömiä, kun he pääsevät mellastamaan nuottien kanssa. Heille modernismi tarkoittaa yksinkertaisesti rajoittamatonta luovuutta, eikä niinkään vaikeaselkoisuutta, joka toisinaan on uudemman musiikin sudenkuoppana.
Ei vielä roihua,
mutta palaa voimalla
Nuorista suomalaisista muusikoista koostuva Ilmiliekki oli musiikillisesti nautittava kokonaisuus. Trumpetisti Verneri Pohjolan johtama kokoonpano on osoitus siitä, kuinka hyvät omat sävellykset ja luottamus improvisoidun jazzin pelkistettyyn voimaan ovat ponnahduslauta pitkälle.
Verneri Pohjola (trumpetti), Tuomo Prättälä (piano), Antti Lötjönen (kontrabasso) ja Olavi Louhivuori (rummut) oli ennen kaikkea tasainen kokonaisuus. Kokoonpano on luonteeltaan intiimin akustinen ja se kykenee välittämään tunteita herkästi ja uskottavasti.
Verneri Pohjolan lyyrinen soitanta on kokoonpanossa dominoivassa roolissa, mutta kuitenkin balanssissa muun yhtyeen kanssa. Kaveria ei jätetä ja kaikkia tarvitaan.
Ilmiliekki luottaa perustellusti vahvaan improvisaatioon ja hyviin sävellyksiin. Ne ovatkin se voima, millä Ilmiliekki pysyy hyvin kipinässä. Ehkä täydelliseen ilmiliekkiin on vielä matkaa lähinnä siksi, että täysi roihu vaatii onnistuakseen suoraan kohdennettua voimaa. Nyt tulkinnat olivat enemmän kauneutta kuin voimaa hakevia, ja hyvä niin. Ilmiliekki on löytänyt oman juttunsa.
"Nyt rupesi vetämään suonta varpaasta"
Anna-Mari Kähärä on hurmaava luonnonlapsi niin musiikillisesti kuin kommunikatiivisestikin. Kun orkesterin piti aloittaa esityksensä, tuli teknisiä ongelmia: "Mikki surisee! No, tähän alkuun tuli nyt heti tämmöinen dramaturginen kuoppa!" Eikä se siitä paljoa loiventunut.
Lavalla oli nippu taitavia muusikoita, jotka tarjosivat yleisölle sekä musiikkia että läpänheittoa koko rahan edestä. Ongelma oli siinä, että homma meni välillä höpöttelyn puolelle ja musiikki jäi lapsipuolen asemaan, vaikka sitä tuskin tarkoitettiin.
Kaikesta näki, että hommaa oli hiottu ammattitaidolla ja pieteetillä, mutta silti musiikillinen kokonaiskuva jäi hajanaiseksi, tempoilevaksi, välillä kikkailevaksi ja - puolinaiseksi.
Sen sijaan yleisön viihdyttämisessä kokoonpano oli haka. Kuultiin vitsejä, lauottiin nokkeluuksia, opetettiin seuraleikkejä, otettiin yleisö haltuun ja laulatettiin sitä kunnolla. Siinä ohessa esitettiin Frank Zappaa, Kähärän omia sävellyksiä, taidokkaita sooloja ja kaunista laulantaa (vaikka sanat meinasivat unohtua pariinkin otteeseen).
Ja yleisö meni ihan banaaneiksi, kuten tarkoitus olikin. Kähärä oli tavallaan mitä mainioin lopetus Rantajatsien ohjelmistossa, jossa viikonlopun aikana kuultiin ihan tarpeeksi myös paikoin ryppyotsaista modernismia.
Kähärä joukkioineen muistutti mieleen, että musiikki on rajaton riemu. Kahden musiikillisesti painavan esityksen jälkeen Kähärä ei kuitenkaan kyennyt musiikillisesti nousemaan samalle tasolle kuin Louis Sclavis Napoli's Walls ja Ilmiliekki.
Ammattilainen on kuitenkin ammattilainen. Loppumetreille asti riitti dramaturgisia kuoppia: "Nyt rupesi vetämään suonta jalasta!" Pikainen poistuminen lavalta ja "pojat" hoitivat haulit kotiin sillä välin. Sitten takaisin lavalle ja komeat laulut päälle. Kaksi encorea myöhemmin oli ilta päättynyt ja festivaaliyleisö valui portista ulos hymyssä suin.
