"Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan, olemme kaikki hiljaa kätketyt."
Kappalainen, virsikirjasta teologian tohtoriksi väitellyt Suvi-Päivi Koski ei unohda koskaan sitä tunnetta, kun 800 ihmistä lauloi Jokelan koulutragediaa seuranneena päivänä Helsingin tuomiokirkossa Dietrich Bonhoefferin virttä, jonka tämä natsisminvastainen pappi oli kirjoittanut Gestapon vankilassa vuonna 1944.
Kosken kokemuksessa on kyse virren, yhteisen veisuun, väkevästä voimasta.
Vaikeimmalla hetkellä virsi kantaa ja virsi yhdistää, myös maallistuneiksi väitetyt ihmiset.
Siksi jotkut ihmiset hermostuivat tavattomasti, kun tuttuja virsiä alettiin parikymmentä vuotta sitten muuttaa.
Yksi muutoksen kokeneista virsistä oli Sakari Topeliuksen jouluvirsi 31 "En etsi valtaa loistoa, en kaipaa kultaakaan", joka runoilija Niilo Rauhalan taitavissa käsissä muuttui muotoon "Ei valtaa, kultaa loistoa, tuo joulu lahjanaan".
Uusi sanamuoto on herättänyt aika ajoin kritiikkiä: miksi tekstiä on muutettu? Vaikka uudistaja on joutunut kokemaan kritiikkiä, hän pysyy yhä käännöksensä takana.
"Oli tärkeää saada tämä teksti lähemmäksi Topeliuksen omaa rukouksen kieltä. Perinteinen käännös on ylimalkainen. Nyt saimme mukaan Topeliuksen omia, herkkiä ilmauksia", Rauhala kertoo.
Toinen kohuttu muutos liittyi Uuno Kailan Suomalaiseen rukoukseen, joka Rauhalan mukaan hyvin varovaisella muokkauksella saatiin kolmisäkeistöiseksi vuoden 1986 virsikirjaan. "Siitä ratkaisusta olen todella iloinen."
Loppujen lopuksi 31 virttä jätettiin ennalleen. Muun muassa Enkeli taivaan, Suvivirsi, Sun kätes, Herra, voimakkaan sekä vanha tuttu iltavirsi Oi Herra, luoksein jää, jo ilta on.
Rauhala mainitsee, että kritiikkiä vanhojen virsien muutosta kohtaan tuli myös joiltakin kulttuuripiireiltä, jotka vähät välittivät itse kirkosta.
"Monille ihmisille virsien muuttumattomuus oli tärkeä periaate- ja tunnekysymys."
Virsikirjakomitean jäsenenä toiminut Niilo Rauhala toteaa ties monennenko kerran komitean yli kymmenvuotisesta työstä, että virsien hyvä sanoma tahdottiin tarjota myös uudelle sukupolvelle, hyvään suomen kieleen puettuna, selkeästi.
Yllättävällä tavalla veisuukansa on ottanutkin nimenomaan virsikirjan uudet virret vastaan. Bonhoefferin Hyvyyden voiman -virren lisäksi huippusuosituksi nousivat heti muun muassa Ilkka Kuusiston ja Pia Perkiön Kosketa minua, Henki sekä ruotsalaislähtöinen Päivä vain ja hetki kerrallansa. Niilo Rauhala kirjoitti vuoden 1986 virsikirjaan 13 uutta virttä, käänsi 14 sekä uudisti ja muokkasi toistasataa virttä. Rauhalan virsistä muun muassa sairaan virttä 479 on käytetty paljon.
"En laula kotona virsiä yleensä yksityisesti, korkeintaan hyräilen", runoilija paljastaa. Mutta virsiä hän rakastaa.
"Esimerkiksi aamuvirsi Oi Jeesus, lohdutukseni sisältää kiitollisuuden päivästä, siinä pyydetään varjelusta ja suojelusta ja ymmärretään myös, kuinka elämä on lyhyt. Täältä pitää olla valmis lähtemään pois."
Oopperalaulaja Soile Isokoski sanoo hänkin, että vanhat mollivoittoiset suomalaiset virret ovat rakkaita. "Tuntuu tutulta se ajatus, että täällä on ahdasta, mutta kruunu kirkastuu sitten taivaassa."
Isokoski on syntynyt ja kasvanut virsilaulun keskellä. Hänen isänsä oli pappi, ja veisuu kuului asiaan yhtä hyvin kotona, kirkossa kuin seuroissakin.
"Opin aiemmin laulamaan kuin puhumaan", taiteilija tietää.
Isokoski on aiemmalta ammatiltaan kanttori, ja virret ovat kuuluneet hänen elämäänsä myös kirkkomuusikon työn kautta. Isokoski on tehnyt kaksi virsilevyä, ja lisäksi hän oli mukana isossa Yleisradion produktiossa, jossa kaikki virret äänitettiin levylle. Radion aamu- ja iltahartauksien kuulijat saavat usein kuulla Soile Isokosken laulamia virsiä.
"Virsien laulaminen on paljon vaikeampaa kuin monien muiden laulujen", Isokoski sanoo. "Täytyy miettiä, kuinka säilyttää tietty puhtaus ja poljento yksin laulettavassa virressä. Virret on tarkoitettu yhteisesti veisattavaksi. Erityisesti körttivirret niekutuksineen ovat studiossa vaikeita. Kun lauletaan joukolla, vaikeat kohdat tasoittuvat."
Kaikista hienointa yksin laulettavassa virressä on muisto yhteisestä veisuusta, painottaa Soile Isokoski.
"Se muisto kannattelee yksinäistä laulajaa. Virsi tuo mukanaan ne ihmiset, joiden kanssa on veisattu, se tuo mieleen paikan ja ajan, koska on veisattu. Myös virren sanat ovat tärkeät. Ahdingossa niistä saa lohtua."
Jokin aika sitten Metropolitanissa Soile Isokosken fanit tulivat hänen luokseen virsilevy kainalossa. "He halusivat hankkimaansa suomalaiseen virsilevyyn nimikirjoitukseni ja sanoivat pitävänsä virsistä!" Isokoski hymyilee.
Isokoski on pannut merkille virsilevyjen kasvavan määrän. Se saa hänet mietteliääksi. "Virsien suosio ei ole pysyvä, jos virsiä ei lauleta kodeissa ja koulussa. Sieltä se lähtee. Mekin haluamme kuunnella ja laulaa nyt nimenomaan niitä virsiä, joita olemme lapsena oppineet."
Isokosken mielestä on suorastaan ihanaa, ettei Enkeli taivaan -virttä ole muutettu. "Virret kuuluvat jouluuni, mutta kuuluu sinne Nisse-polkkakin", oopperatähti heläyttää.
Niilo Rauhala ilmoittaa rakkaimmaksi jouluvirrekseen virren 25, Nyt seimellesi seisahdan. Täsmälleen sama jouluvirsisuosikki on kirkkomusiikin lehtorilla, säveltäjä Tuomo Nikkolalla.
"Se on mietiskelevä, pohdiskeleva virsi", sanoo Rauhala. "Ei riemuitseva, mutta kaunis. Virren sanoma yltää seimestä ristinkuolemaan saakka."
"Kerta kaikkiaan hieno jouluvirsi. Bachin kaunis sävelmä saisi meilläkin olla sävelmävaihtoehtona", Tuomo Nikkola kehuu.
Nikkola on virsimies viimeisen päälle. Virsikirjasta löytyy yksi hänen sävellyksensä, 507. Lisäksi Suomen kirkoissa lauletaan joka pyhä Nikkolan säveltämää messumusiikkia.
"Virsi kuuluu aivan erityisesti jumalanpalveluskäyttöön", Nikkola sanoo. "Siihen ei kuulu henkilökohtainen vuodatus tai tunnelmointi. Virsi on aina yhteinen ja yhdistävä, jollakin tavalla asiallinen ja aina Jumalan sanan kyllästämä."
Nikkola tarkentaa, että vaikka virsi olisikin minä-muotoinen, kuten esimerkiksi merkittävän saksalaisen virsirunoilijan Paul Gerhardin virret usein ovat, täytyy laulusta syntyä me-kokemus.
"Nykyään tahtoo lauluissa korostua minä, minä, minä... Kyllä virren täytyy olla yhteistä uskoa rakentava."
Tuomo Nikkola muistaa lapsuudestaan vain hämärästi kotiseurojen virrenveisuuta. Sen sijaan muistissa on tarkasti, kuinka Raudaskylän kristillisessä keskikoulussa ja lukiossa aloitettiin jokainen tunti veisuulla, esimerkiksi sanoin "Ei mikään voi niin virvoittaa".
Siitä muistosta onpitkä matka kokemukseen, jonka Tuomo Nikkola sai hiljattain television äärellä kuunnellessaan Samuli Edelmannin virrenveisuuta. "Vierastan aika lailla Edelmannin tapaa laulaa virsiä", mies sanoo rehellisesti.
Tällä tyylillä laulettuna virren koruttomuus ja selkeys helposti kärsivät, varsinkin kun rytmejä ja säveliä on muutettu.
"Ei tule ehjää kokonaisuutta. Pakko sanoa, kun kerta minulta kysyt. Mutta hienoa on tietysti, että virret kiinnostavat laulajia ja että niihin halutaan tutustua. Tai että niitä tavalla tai toisella yleensä lauletaan."
Tuomo Nikkola ei ole huolissaan siitä, kuinka uudet virret otetaan vastaan. Sen sijaan häntä pelottaa, kuinka on käymässä vanhoille virsille.
"Me olemme unohtaneet liian paljon vanhoja virsiä! Kaipaan, että sellaiset vanhat perusvirret kuin Älä sure sieluparka (269) ja On hyvyydessään Jumala meitä armahtanut (262), löydetään uudelleen. Virren rikkaus on siinä, että saan liittyä veisaajien joukkoon, yhdeksi lenkiksi sukupolvien ketjuun."
Nikkola toivoo, että virsikirjaan ei vähään aikaan kajottaisi muutosmielessä. "Nyt on tärkeämpää veisata kuin uudistaa."
Säveltäjänä Nikkola pitää virressä erittäin tärkeänä sitä, että teksti ja sävel ovat samaa paria. Iloiseen runoon ei sovi synkkä sävel. Silti poikkeuksiakin löytyy.
"Kun ajattelee vaikka Herraa hyvää kiittäkää -virttä, niin kovin on eri tunnelma sanoissa ja sävelessä", mies naurahtaa. "Siihen säveleeseen me silti olemme tottuneet ja se meistä rakkaalta tuntuu."
Tuomo Nikkola miettii, että usein käytännön syyt tappavat innon laulaa virsiä. Lauletaan liian korkealta, liian hitaasti tai liian nopeasti. "Tärkein innostaja virren laulantaan on kuitenkin sisältö. Jos rukous on omakohtaista, laulu innostaa."
Kirkkomuusikko ei väsy puhumaan siitä, kuinka tärkeää on laulaa sisällön mukaisesti, luonnollisesti. Kanttorin pitää Tuomo Nikkolan mielestä jaksaa laulaa viisi kertaa viikossa Kiitos sulle, Jumalani, jos seurakunta sitä tarvitsee.
"Ei se ole edes vaikeaa, jos kanttori laulaa sisältöä. Joskus hänen omassa elämässään ovat pinnalla ohdakkeet, joskus kukat. Virsi ei ole koskaan samanlainen."
Kiitos sulle Jumalani ohdakkeineen ja kukkineen oli myös poppipappi Mikko Salmen vihkivirsi. "Hyvä, ennakoiva virsi, ja kaikki on toteutunut", hän virnistää.
Mikko Salmen suhde virsiin on lämmin. "Minä olen sellainen ihminen, että puhuttu sana ei mene perille, mutta musiikki ohittaa kaikki suojaukset."
Salmi on toiminut tuottajana marraskuussa julkaistulla virsikaraoke-levyllä. Hänen mielestään virsikaraoke sopii yhtä hyvin kirkkoon kuin kapakkaan.
"Mahtavaa, jos ihmiset laulavat näitä virsiä karaokebaareissa. Keikkaillessani minulla alkoi ravintoloissa toinen työpäivä kello 01.30, kun ihmiset halusivat puhua hengellisistä asioista."
Karaokelevylle on koottu kaikki rakkaimmat virret Ystävä sä lapsesta Suvivirteen.
"Joskus masentaa, kun kastepaikassa tajuaa, etteivät ihmiset osaa edes perusvirsiä. Hieno virsikulttuuri on osittain jo rapautunut."
Mikko Salmi muistelee, kuinka mahtavalla voimalla pappien synodaalikokouksessa Oulussa virttä veisattiin. "Minulle virret ovat yhtä kuin hengellinen elämä."
Salmi ei osaa nimetä - kuten eivät muutkaan haastateltavat - yhtään vastenmielistä virttä. Löytyy sentään yksi, johon hän on kyllästynyt.
"Täytyy myöntää, että olen kyllästynyt virteen Oi Herra, jos mä matkamies maan. Se on mielestäni laimea virsi, eikä edusta muutenkaan minun tapani ajatella."
Niilo Rauhalan mieleen on jäänyt väkevä virsilaulukokemus kirkolliskokouksen ylimääräisestä istunnosta vuodelta 1986.
"Arkkipiispa John Vikström kopautti nuijaa, ja kaikki nousivat laulamaan virsikirjan viimeistä virttä 632: Nyt ylös, sieluni. Se oli vahva kokemus virren merkityksestä ja kauneudesta. Koko virsikirjan sanoma huipentuu nimenomaan tähän virteen."
Niilo Rauhalan mielestä virsien sanoma ja teologia ovat yleensä lauluja vahvempia. "Laulu leimahtaa liekkiin, elää hetken, mutta saattaa sammua. Virret on koeteltu. Ne ovat ajan hiomia ja takomia."
Virsirunoilijana Niilo Rauhala saa aiheensa muun muassa kirkkovuodesta, elämänkaaresta tai elämänkohtaloista. "Runoilijan tehtävä on omalla persoonallisella tavalla kuvata aihetta vaikkapa luonnosta ja Raamatusta saatavien kielikuvien välityksellä."
Kun Rauhala kirjoittaa virsirunoa, hän näkee jo silmillään niitä tilanteita, joissa virttä lauletaan.
Kappalainen Suvi-Päivi Koski Helsingistä on saanut virsitohtorin nimityksen, koska on tehnyt väitöskirjansa saksalaisesta orpokotivirsikirjasta. Kyseinen vuonna1704 painettu virsikirja on oiva osoitus siitä, kuinka virressä voi olla voimaa. Virsikirja liittyy pietistiseen uudistusliikkeeseen. Se painettiin orpokotikäyttöön oppikirjaksi, pietistien kokoontumisiin virsikirjaksi sekä myös seurakuntakäyttöön. "Virsikirja oli niin kiehtova kokoelma, että se houkutti väkeä laulamaan ympäri maailmaa."
Orpokotivirsikirjan ensipainoksesta on eksynyt yksi kappale Suomeenkin Venäjän tsaarin Pietari Suuren hajautetun kirjaston mukana.
Luther sanoi 1500-luvun uskonpuhdistuksen aikana, että on tärkeää, että Jumalan sana asuu virsinä kansan keskuudessa, kansan kielellä. Virsiasiassa juuri pietistit veivät 1600-1700-luvulla käytäntöön Lutherin ajatuksia.
Suvi-Päivi Koski ei ole vähääkään yllättynyt virsien suosiosta vielä tänä päivänä. "Virsien luonteessa on niin vahvaa yhteisöllisyyttä, että se pyrkii väkisinkin esille."
Kosken mielestä pirstaleinen aika ja juurien kaipuu valmistavat maaperää virsille. "Murroskohdat yhdistävät ihmisiä."
Koski sanoo, että hienointa on, kun virsiä laulavat nuoret ja vanhat yhdessä. Virsikirja ei ole museo, vaan sykkii elämää itsessään. Kun Jokelan katastrofin jälkeen veisattiin kirkossa Hyvyyden voimaa, toteutui siinä virren syvin olemus.
"Virsiä pitää laulaa sydämen pohjasta."