Internetistä löytyi sivu (www.students.tut.fi/marq/mokia.html), jolla Eino Leinon runoutta on kirjoitettu uusiksi Nokian suositun kännykkämallin "älykästä" tekstinsyöttöä hyväksi käyttäen.
Oulun kaupunginorkesterin konsertin ensimmäisen puoliskon päättänyt Oskar Merikannon sävelmä Oi Muistatko vielä sen virren kuuluu omallakin nokialaisella tekstitettynä näin:
Se antoi pinta rauhaa, se uskoa todi voi - Jos muistat vielä sen virren, nyt jatka, jatka se oi!
Kansallispuhelimemme tulee mukavalla tavalla nostaneeksi esille suomalaisen virsibuumin kaksi peruskäsitettä: pintarauha ja jatkaminen.
Ihmisillä on tarve löytää sielunrauhansa pintaa syvemmältä. He haluavat jatkaa sukupolvien sävelmiä omin nuotein ja painotuksin.
Missä muualla kulttuurimme tulisi voimakkaammin todeksi kuin vanhoissa virsissä. Sitä korosti myös tämän konsertin saksofonisolisti Jukka Perko.
Kymmenen virsisovituksen sijoittaminen ohjelmaan peräjälkeen oli kaikesta huolimatta riskialtista kuulijan mielenkiinnon säilymisen kannalta.
Rummut pärisevät: "Seuraavaksi viides virsi, mutta nyt kahdella kierteellä ja kerien." Ilmiö on tuttu Sinfonia Lahden levyiltä.
Tällä kertaa solisti onneksi muodosti tarpeeksi vahvan, kokonaisuutta yhteen sitovan henkisen elementin. Jukka Perkon osaamista ja hänen vahvaa lavapersoonaansa tarvittiin myös siitä syystä, että kapellimestari Jani Telaranta keskittyi kylmän rauhallisesti taustoittamaan, pitämään Oulun kaupunginorkesterin pienemmän sinfonietta-kokoonpanon paketissa.
Perko soitti luonnollisella tavalla. Hän suhteutti improvisaationsa kokonaisuuksiin tyylikkäästi, äärimmäisyyksiä välttäen. Henkilöstä välittyi tuntuvasti enemmän missiota kuin sovituksista.
Yllättävästi suurimmaksi ongelmaksi muodostuikin ongelmattomuus.
Arttu Takalo, Pekka Pohjola, Esa Onttonen, Severi Pyysalo ja Jukka Linkola toki hallitsevat muuntelemisen taidon, mutta heidän nuottikynänjälkensä on kovin sovinnaista - ilmeisesti kai tilaajan pyynnöstä.
Vankka kotimainen Sallis-Kokkos-Nordgren -linja ja Brahmskin kummittelivat korvissa.
Pikku kikkoja viljeltiin, rytmeillä ja harmonioilla leikiteltiin, mutta vähemmän kuultiin edes sellaisia perustason vääntöjä kuin Pekka Pohjolan sibeliaanisorgaaninen oivallus lähestyä melodiaa takaperoisesti muunnelmista käsin (Oi muistatko vielä sen virren).
Mozartin 40. sinfonia oli valittu konsertin päätösnumeroksi kaiketikin siitä syystä, että tultiin toimeen samalla määrällä soittajia ja vietettiin ystävänpäivää. Muistammehan Päivi Paunun & Aarno Ranisen version samoista teemoista vuodelta 1971.
Jani Telarannan tasaiseen rytmiikkaan ja siisteyteen painottunut linja sai Mozartissa jatkoa. Orkesteri pysyi mukana varsin sukkelasti, mutta teoksen finessit ja viehkeys eivät ehtineet kunnolla toteutua. Paljon nuotteja tyhjästä?
