Englannin ja ranskan opettaja Virpi Sivonen-Sankala oli lapsena ja nuorena auttamattoman ujo. Ylikiiminkiläistyttö pelkäsi koulussa, milloin tulisi hänen vuoronsa vastata ja jätti viittaamatta, ettei muiden huomio vain kohdistuisi häneen.
"Esitelmän pito oli aivan järkyttävää."
Kaikkien perheenjäsenten geeneissä ujoutta ei ollut. Virpin isoveli oli "kauhea suupaltti", ja Virpi seurasi vierestä ihaillen, miten veli uskalsi asioida kaikenlaisissa virastoissa ihan yksin.
Lukioiässä Virpin arkuus alkoi vähän hellittää. "Päätin vain kouluttaa itseäni ja viitata, jos tiedän vastauksen. Alkoi tuntua siltä, että menetän paljon, ellen uskalla avata suutani. Kaveripiirikin varmaan rohkaisi."
Silti Virpi oli vielä yliopistossakin mielellään hiljaa, ettei vain sanoisi jotain väärin englanniksi tai ranskaksi. "Kun olin ensimmäisen kerran ulkomailla, oli pakko uskaltaa puhua. Se auttoi."
Ensimmäiset opetusharjoitustunnit jännittivät hirveästi. Nyt Oulun normaalikoulun luokkien edessä puhuminen on Virpille rutiinia, mutta lähes viisikymppisenäkin eteen saattaa tulla uusia tilanteita, joissa tuttu jännitys kouraisee vatsanpohjasta.
Virpillä on kolme lasta, joista vanhin ja nuorin ovat hiljaisia, mutta äiti ei ole varma, ovatko he välttämättä ujoja. Keskimmäinen on rohkea ja puhelias tyttö, joka uskaltaa esiintyä isonkin yleisön edessä.