Oikeusvaltiossa lähdetään siitä, että rikoksesta rangaistaan ja että pahan teon sovittaa kärsimällä tuomionsa. Virpi Kuitusen kahden vuoden kilpailukielto päättyy 22. helmikuuta niin, että hän ehtii juuri ja juuri takaa-ajohiihdon lähtöviivalle Val di Fiemmen kisoissa. Hän on silloin kärsinyt rangaistuksensa loppuun ja sovittanut tekonsa yhteiskunnan silmissä, ainakin muodollisesti.
Kuitunen on paikkansa ansainnut ilman näyttöjä MM-kisoissa hallitsevana maailmanmestarina. Hänet testattiin takaa-ajon MM-voiton jälkeen Lahdessa ja todettiin ainakin sillä hetkellä puhtaaksi. Hänen kärynsä kävi vasta myöhemmin. Hiihtoliitto valitsi Kuitusen täysin oikeutetusti ja johdonmukaisena aiemmille periaatteilleen Suomen edustajaksi Val di Fiemmen MM-kisoihin.
Tämä on se syy, minkä takia Kuitunen kelpuutettiin Suomen hiihtomaajoukkueeseen lauantaina, jo ennen kuin hänen kilpailukieltonsa on päättynyt.
Mika Myllylä ja Jari Isometsä ovat kertoneet palaavansa ladulle MM-hiihtojen jälkeen. Myllylä on ilmoittanut havittelevansa Holmenkollenin 50 kilometrin hiihtoon. Tieto on nostanut eräiden norjalaishiihtäjien hiukset pystyyn - ei pelosta tai kunnioituksesta Myllylää kohtaan, vaan kauhusta. He pitävät Myllylän paluuta ladulle Kollenilla kaiken tapahtuneen hävyttömänä tekona.
Norjalaisreaktio on täysin kohtuuton oikeusvaltion periaatteiden kannalta ja ehkä hurskastelevakin siihen nähden, kuinka paljon Norjan hiihtäjiä on epäilty vuosien varrella, mutta hyvin ymmärrettävä. Hiihdon entisten kansallissankareiden come back tuo myös suomalaisten penkkiurheilijoiden mieleen kaikki ikävät muistot kahden vuoden takaa. Kokemus oli hyvin traumaattinen. Moni huomaa nopeasti, etteivät vanhat haavat ole vielä ehtineet umpeutua kunnolla.
Voi veikata, että monen hiihdon ystävän haava alkaa vuotaa uudelleen, kun Virpi Kuitusen herttainen ja tyttömäinen olemus ilmestyy MM-hiihtojen lähtöviivalle. Urheilu on täynnä suuria tunteita. Kuitunen oli yllätysmaailmanmestarina kuin itse viattomuuden perikuva. OIi vaikea tajuta ja vielä vaikeampi hyväksyä, että juuri hän sortui verimanipulaatioon.
Kun Kuitunen vakuutti, ettei hän tiennyt käyttäneensä kiellettyjä aineita, ainakin puoli Suomea halusi uskoa häntä. Tuomio kuitenkin tuli. Se on realiteetti, jonka yli ei pääse.
Aivan yhtä vaikeaa oli uskoa aikanaan, että Mika Myllylän kaltaisen harjoittelufanaatikon ja suuren perfektionistin tarvitsi sortua dopingiin. Entäpä Jari Isometsä? Avoin ja rehti pohjoisen poika, jonka koko olemus henki - tai oikeammin kirkui - sanomaa, että siinä oli mies, joka ainakin tiesi, mikä on oikein ja mikä väärin. Kuitenkin viikkojen mittaisessa pyykinpesussa kävi ilmi, että kiellettyjen aineiden käyttö oli ollut tarkoin harkittua, hyvin tietoista ja järjestelmällistä Suomen joukkueessa.
Suomalaiset kärähtivät siksi, että heillä oli väärää tietoa testeistä. Hemohessin ei pitänyt näkyä niissä.
Juuri tuossa petoksen järjestelmällisyydessä ja tietoisuudessa on syy siihen, miksi kevättalvesta tulee tuskallinen kaikille hiihdon ystäville. Kuitusen, Myllylän ja Isometsän paluu laduille palauttaa mieliin sen, kuinka naiivin hyväuskoisia hiihdon ystävät olivat uskoessaan ja luottaessaan suomalaishiihtäjien korkeaan moraaliin ja siihen, että heidän menestyksensä oli hankittu vain ja ainoastaan kovalla työllä. Moraalinen krapula on kaikkein pahin silloin, kun se johtuu omasta hölmöydestä.
Entäpä, jos Virpi Kuitunen menestyykin viikon kuluttua alkavissa Val di Fiemmen kisoissa? Miten suu sitten pannaan?
Dopingin käytön perustelujen mukaan sen ei pitäisi olla mahdollista. Hiihdon valmennusjohdon teorian mukaanhan suomalaishiihtäjien oli välttämätöntä käyttää kiellettyjä aineita Lahdessa. Muuten he eivät olisi voineet lähteä samalta viivalta maailman muiden huippujen kanssa. Teoriaan sisältyi oletus, että koska kaikki huiput kuitenkin käyttivät vilpillisiä keinoja, Suomelle ei voinut tulla menestystä, elleivät he tehneet samoin.
Larissa Lazutinan, Olga Danilovan ja Johann Mühleggin käryt viime talvena Salt Lake Cityn olympialaisissa osoittivat, ettei entisen valmennusjohdon teoria ollut täysin tuulesta temmattu. Myös suomalaisten mieshiihtäjien kehnot sijoitukset olympiakisoissa todistivat teorian puolesta, joskaan liian suoria päätelmiä ei siitä kannata tehdä. Suomea olympialadulla edustaneet miehet eivät nimittäin niittäneet kultaa eivätkä kunniaa silloinkaan, kun suomalaishiihtäjät käyttivät kiellettyjä menetelmiä.
Jos Kuitunen menestyisi kaikista epäilyistä huolimatta, silloin olisi kai johdonmukaista ja oikeutettuakin sanoa, että hiihto on ehkä puhdistunut tai puhdistumassa dopingista.
Kävi niin tai näin, Kuitunen tai Myllylä ja Isometsä voivat olla yhdestä asiasta täysin varmoja: heidän sankaruutensa ei palaa enää koskaan entiselleen, vaikka kultaa ja kunniaa tulisi vaikka kuinka paljon. Suuretkaan voitot eivät saa hiihtokansan sydäntä sykkimään heille eikä ehkä muillekaan suomalaishiihtäjille enää, kuten tapahtui ennen Lahden kisoja ja Lahdessa ennen käryjä.
Hiihdon asema suuria tunteita sytyttävänä kansallisurheiluna on mennyt. Maastohiihdosta on tullut urheilubisnestä. Sitä seurataan yhä vanhasta muistista, mutta kyynisin mielin ja epäilevien katsein. Jokaista voittajaa epäillään, ja jokaista mitalien jakoa varjostaa kysymys, kuinka moni kolmikosta on noussut palkintopallille reilulla pelillä.
Helppoa ei ole dopingista kärähtäneillä hiihtäjilläkään. He tietävät, etteivät he vapaudu koskaan epäilyistä ja että hiihtokansan kokema pettymys seuraa heitä kaikkialle.