Se nähtiin taas kerran tällä viikolla: ensin tuli julki hivenen epämääräinen uutinen, sitten alkoi mediarumba. Lopulta tasavallan presidentinkin piti puuttua peliin.
Kysymys on tietenkin kohusta, joka nousi siitä, osallistuvatko Suomen Hornetit Yhdysvaltain johtamaan lentoharjoitukseen Virossa vai eivät.
Presidentti Sauli Niinistö teki jo selväksi, ettei Suomi osallistu, jos Virossa harjoiteltaisiin Naton viidennen artiklan mukaista puolustusta eli käytännössä Baltian puolustamista Venäjää vastaan.
Suomen Hornetit ovat lentäneet Suomen taivaan ulkopuolella jo pitkään, joko kriisinhallintaharjoituksissa tai valvomassa Islannin ilmatilaa. Suomi ei sen sijaan osallistunut Libyan lentokieltoalueen valvontaan 2011.
Venäjän uusaggressiivisuus on muuttanut tilanteen. Nato-maiden on harjoiteltava aiempaa enemmän oikeata puolustusta kriisinhallinnan sijaan. Suomen osallistumismahdollisuudet uhkaavat kaventua.
Sinänsä tämä poliittinen lentonäytös toistaa vanhaa kaavaa. Suurin piirtein kaikki mikä liittyy vähänkin Natoon herättää Suomessa suuria intohimoja ja nostattaa takuuvarmasti kohun.
Kireän maailmantilanteen takia Suomen Viro-päätös on tavallistakin tarkemman pelin paikka. Nyt ei mentäisi valvomaan Islannin ilmatilaa, vaan harjoiteltaisiin jotakin melkein siellä jossakin ja vielä Yhdysvaltain kanssa.
Yhdysvaltain ehdotus saattaa olla myös testi, kuinka pitkälle Suomi on valmis etenemään yhteistyössä.
Niinistö kiirehtikin sanomaan, ettei asia ole linjakysymys. Se oli ennaltaehkäisevä lausunto sekä kyllä- että ei-vastauksen varalle. Ruotsin osallistuminen helpottaisi Suomen valintatuskaa.
Suomi vastusti jo 1990-luvulla (silloin kun Baltian maat eivät vielä olleet Naton jäseniä) Natossa hellittyä ajatusta, että Suomi ottaisi vastuuta Baltian puolustuksesta.
Jos Suomi liittyisi Natoon, se voisi haluta lykätä Baltian rintamavastuuta Suomen syliin. Tämä on yksi piilosyy Suomen Nato-emminnälle.
Nato-jäsenyys lopettaisi hankalat valintatilanteet. Jäsenyys kylmentäisi varmasti suhteet Venäjään ainakin väliaikaisesti ja johtaisi Venäjän asevoimien vahvistamiseen lähialueilla. Sitä on aivan turha kiistää.
Jäsenyys tekisi lopun Suomen sumeasta asemasta. Jäsenyys kertoisi, mihin porukkaan Suomi kuuluu ja sen, että Nato puolustaa tarvittaessa myös jäsenmaataan nimeltä Suomi.
Venäjä hyväksyi aikoinaan Itä-Euroopan maiden ja Baltian maiden Nato-jäsenyyden nimellisen ärhentelyn jälkeen. Tilannetta muuttaa tosin se, että Venäjä on sittemmin vahvistunut.
Sekin pitää muistaa, ettei Nato-jäsenyys estänyt, tosin ajassa ennen Ukrainan kriisiä, hyviä suhteita Venäjän ja Naton yksittäisten jäsenmaiden välillä.
Esimerkiksi Norja ja Venäjä sopivat 2010 rajakiistansa pohjoisilla merialueilla. Ranska oli myymässä Venäjälle sota-aluksia. Saksa ja Venäjä olivat monesti yhtä mieltä, jopa Yhdysvaltoja vastaan. Suomella jos millä on pitkät perinteet Venäjä-suhteiden hoidossa.
Nato-maiden sisällä kyllä käydään välillä railakastakin väittelyä Naton tekemisistä, mutta ei niissä käydä Suomen tapaista juupas/eipäs -keskustelua. Jäsenyydellä ei tarvitse spekuloida sen jälkeen kun siitä on päätetty. Jäsenmaissa ei ole juurikaan varteenotettavia voimia, jotka ajaisivat irrottautumista Natosta.
Suomessa aika menee sen sijaan viisasteluun niin sanotusta Nato-optiosta ja väittelyyn, onko jokin uusi yhteistyömuoto askel kohti jäsenyyttä vai ei.
Venäjän pullistelu on johtanut siihen, että puolustusmäärärahojen lisäämisestä on suuri poliittinen yksimielisyys.
Pysyessään Naton ulkopuolella Suomen on pantava enemmän rahaa uskottavan puolustuskyvyn ylläpitoon. Naton jäsenenä riittäisi vähempikin puolustusliiton turvatakuiden ansiosta.
Arvostelijat eivät pidä Naton turvatakuita vedenpitävinä. Viidettä artiklaa ei ole testattu kertaakaan käytännössä. Ei ole tarvinnut: riittää kun se on voimassa. Kenenkään ei ole tehnyt mieli kokeilla.
Kolumni