Koiviston Suomi tuki taloudellisesti ja monin muin tavoin Viron itsenäistymispyrkimyksiä. Asialla ei haluttu elämöidä, etteivät suhteet Neuvostoliittoon vaarantuisi.
Suomen valtion suhtautumista Viron itsenäistymispyrkimyksiin Neuvostoliitosta 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa on pidetty nuivana.
Tasavallan presidenttinä tuolloin toiminut Mauno Koivisto toppuutteli julkisissa lausunnoissaan virolaiset vallannutta itsenäistymisuhoa, mutta tosiasiassa hän pelasi kaksin kortein.
Koivisto antoi siunauksensa valtion taloudelliselle tuelle, joka oli suunnattu vahvistamaan itsenäistymispyrkimyksiä. Samaan aikaan hän varoitteli virolaisia ajautumasta avoimeen yhteenottoon Neuvostoliiton kanssa. Taustalla oli huoli Suomen asemasta mahdollisen konfliktin sattuessa.
Suomen valtio tuki Viron itsenäistymispyrkimyksiä monella rintamalla sekä taloudellisesti että muilla tavoin.
Filosofian maisteri Heikki Rausmaan tällä viikolla Helsingin yliopistossa tarkastettavasta väitöstutkimuksesta ilmenee, että rahallinen anti liikkui sadoissamiljoonissa markoissa, nykyrahassa mitattuna kymmenissämiljoonissa euroissa.
Tutkimuksessa todetaan, että virolaisten itsenäistymispyrkimyksillä oli tasavallan korkeimman poliittisen johdon tuki.
Presidentin, pääministerin ja ulkoministerin edustajat tekivät päätöksiä, joilla tuettiin Viroa niin pitkälle kuin se oli mahdollista.
Ulkopoliittisista syistä valtion rahaa kierrätettiin hallinnon alempien tasojen sekä yritysten ja yhdistysten kautta virolaisille organisaatioille.
Tuen tarkoituksena oli auttaa virolaisia uuden, itsenäisen maan hallinnon rakentamisessa. Rahan lisäksi annettiin paljon henkistä apua, koulutustukea ja kalustoa.
Presidentti Mauno Koivistoa arvosteltiin aikoinaan pidättyväisyydestä heimoveljiä kohtaan. Koivisto oli kuitenkin reaalipoliitikko, joka ymmärsi, että avoin julkinen tuki virolaisille saattaisi osua omaan nilkkaan.
Kukaan ei 1980-luvun lopulla osannut arvata, mihin Neuvostoliiton kehitys johtaa ja mitä siitä seuraa. Kaikki mahdollisuudet olivat myös siihen, että hajoaminen tapahtuu verisemmin kuin se lopulta tapahtui ja että siitä saavat maksaa naapuritkin.
Tätä taustaa vasten Koiviston pidättyväisyys julkisissa lausunnoissa on ymmärrettävissä. Hän piti edeltäjiensä tavoin Suomen elinehtona hyvien suhteiden säilyttämistä Neuvostoliitoon samaan aikaan kun hivuttauduttiin lähemmäs länttä.
Koiviston politiikka oli kaksijakoista. Julkisuudessa hän tuki Neuvostoliiton johtajan Mihail Gorbatšovin uudistuspolitiikkaa ja kaikessa hiljaisuudessa siunasi virolaisten tukemisen.
Siinä, missä Suomen valtio pidättäytyi ilmaisemasta avointa poliittista tukeaan virolaisten itsenäistymisaikeille, kansalaiset eivät peitelleet myötätuntoaan heimoveljiensä pyrkimyksiä kohtaan.
Lukemattomat yksityishenkilöt ja järjestöt sekä kunnat organisoivat tukitoimintaa Viron hyväksi. Tällä oli suuri taloudellinen ja henkinen merkitys.
Rausmaan tutkimus on tervetullut lisä Suomen ja Viron yhteisen historian pohdintoihin.