Tämän viikon maanantai oli Suomen etelänaapurille Virolle merkkipäivä. Täällä tuota päivää ei huomattu, eikä sitä Virossakaan juhlittu, muistettiin kyllä. Maanantaina tuli nimittäin kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun presidentit Lennart Meri ja Boris Jeltsin sopivat Moskovassa viimeisten venäläisten joukkojen vetämisestä Virosta.
Merelle sopimus oli triumfi, komea diplomaattinen näyttö, mutta tämä näkemys vahvistui vasta jälkeenpäin. Noina päivinä sopimusta myös arvosteltiin jyrkästi. Monet virolaiset raivostuivat siitä, että Moskovassa sovittiin myös Venäjän armeijan eläkeläisupseerien oikeudesta jäädä Viroon. Nämä nähtiin turvallisuusriskiksi, jota Venäjä voisi käyttää Viron vahingoittamiseksi. Kovimmissa virolaisarvioissa puhuttiin Moskovassa tapahtuneesta maanpetoksesta.
Vasta aika näytti epäilijöille, että Meren ratkaisu oli oikea. Tänä päivänä venäläiset eläkeläisupseerit ovat ikämiehiä, joista vuodet ovat vieneet voiman ryhtyä Viron-vastaiseen vehkeilyyn - jos sellaista tahtoa koskaan laajassa mitassa edes oli.
Viron historia viidentoista viime vuoden ajalta sisältää monia linjanvetoja, jotka ovat sekä maan sisällä että muualla herättäneet aluksi pahennusta ja ihmettelyä, mutta jotka ovat myöhemmin osoittautuneet viisaiksi. Tapa, jolla Viro hankki itsenäisyytensä takaisin, on yksi suuri esimerkki tästä.
Kun virolaiset aloittivat laulavan vallankumouksen 1980-luvun lopulla, länsimaissa Suomi mukaan lukien kohoteltiin kulmakarvoja ja pidettiin toimintaa vaarallisena leikkinä. Suomen ulkopoliittiselle johdolle Baltian maiden pyrkimykset itsemääräämisoikeuteen ja sitten täyteen itsenäisyyteen olivat jopa kiusallinen asia. Presidentti Mauno Koivisto opasti etelänaapureita sanoen, että jos nämä haluavat itsenäisyyttä, niin mikseivät vetoa Neuvostoliiton perustuslakiin, joka tällaisen mahdollisuuden antaa.
Kun Moskovassa alkoi vallankaappausyritys elokuussa 1991, Virossa tajuttiin heti, että nyt on toimittava. Seuraavana päivänä Viro julistautui itsenäiseksi. Suomi solmi hiukan jälkijunassa diplomaattisuhteet kaikkien kolmen Baltian maan kanssa todeten nyt, ettemme maiden liittämistä Neuvostoliittoon koskaan virallisesti tunnustaneetkaan. Vain sana hokkuspokkus puuttui Suomen ilmoituksen alusta.
Myös uutta itsenäisyyttä seuranneina vuosina virolaiset ovat tehneet näitä ulkopuolelta katsoen "vääriä" ja "vaarallisia" ratkaisuja. Suomessa ja muualla moni piti hullutuksena sitä, että Viro sitoi uuden valuuttansa kruunun arvon Saksan markkaan kesällä 1992. Nykyisen EU-komissaarin Siim Kallasin nimiin pantu idea toimi kuitenkin juuri niin kuin pitikin. Se loi pohjaa Viron talouden nousulle.
Hämmästelyä ja paheksuntaa nousi myös siinä vaiheessa, kun havaittiin, että Viro alkaa noudattaa talouspolitiikassaan ääriliberaalia linjaa. Verotuksesta tehtiin matala, ja ulkomaisille investoijille avattiin ovet ostaa Virosta ja sijoittaa sinne lähes vapaasti. Meillä ja länsinaapureissamme ihmeteltiin, mitä tämä kylmä politiikka on ja miksei pohjoismainen malli Virolle kelpaa. No se ei kelvannut siksi, ettei rutiköyhä valtio voinut samanlaista sosiaaliturvaa alueelleen tyhjästä pystyttää.
Sitä ei voi kiistää, ettei virolaisista ratkaisuista olisi maassa maksettu myös kovaa hintaa. Useimpien eläkeläisten ja monien lapsiperheiden elintaso notkahti talouskuurin vuoksi, ja aloittavat maanviljelijäyrittäjät joutuivat suuriin vaikeuksiin. Mutta taas kannattaa katsoa sitä, missä nyt ollaan.
Viron talouskasvu on kymmenen viime vuoden aikana ollut vuotta 1999 lukuun ottamatta nopeaa ja vakaata, keskimäärin yli viiden prosentin tasoa. Se on tuonut työtä ja vaurastuttanutkin kansaa. Ei tarvitse olla liberaalin talouspolitiikan ihailija huomatakseen, että Viron talouspoliittinen linjavalinta on ollut sille menestyksekäs.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa Viro on myös toiminut tavalla, joka on näyttänyt uhkarohkealta. Itsenäisyyden alkuvuosina Viron puolustuspoliittiseksi tavoitteeksi määriteltiin leikkimielisesti se, että maa pystyy pidättämään Venäjän joukkoja CNN:n kameroiden saapumiseen asti. Nyt, alle kymmenen vuotta Venäjän joukkojen lähdön jälkeen, Viro on Naton jäsen. Näin on siitä huolimatta, että Venäjä tästä jäsenyydestä useaan kertaan naapuriaan ankarasti varoitteli. Nyt Viron aluetta turvaa jo muukin kuin pieni oma armeija ja mahdolliset CNN:n tähtireportterit.
Tuorein Viroon liittyvä pahennuksen aalto nousee tutusta teemasta, talouspolitiikasta. Monia EU-maita risoo se, miten unionin uusi jäsen pyrkii osille rakennerahastojen tuista samaan aikaan kun sen oma verotus on matala. Ääntänsä korotti asiasta jo keväällä Ruotsin pääministeri Göran Persson, joka mielellään linjaa lukuisten maiden politiikkaa, ja äskettäin Ranska ja Saksa.
Virolaiset ovat puolustautuneet sanomalla, että yritysten nollaverotus koskee vain Virossa investointeihin käytettävää voitto-osuutta. Kun yritys jakaa voittoa omistajille, sitä kyllä verotetaan. Siim Kallasin mielestä Viron moitteiden taustalla ovat lähinnä arvostelijamaiden sisäpoliittiset syyt.
Ei Viron tarina uuden itsenäisyyden ajalta pelkkää riemukulkua ole. Maan sosiaaliturva on yhä varsin matala, rikollisuustilastot ovat yhä korkeat, hiv ja aids ovat ryöstäytyneet hämmästyttävän laajaksi ongelmaksi. Keskimääräinen kuukausipalkkakaan ei ole sen enempää kuin 430 euroa, ja tuloerot ovat rajut. Mutta kun katsoo, mistä lähdettiin liikkeelle, menestystä ei voi kiistää.
Voiko Virosta ottaa oppia Suomeen? Varmaankin, mutta samalla tavalla valikoiden kuin Viro itsekin on omista lähtökohdistaan tehnyt. Ehkä etelänaapurin antama pääopetus on siinä, että vallitsevia totuuksia ja pinttyneitä käsityksiä kannattaa yhteiskunnassa aika ajoin tuulettaa ja samalla olla maltillinen oman oikeana pitämänsä opin julistamisessa.