jorma.rotko@mail.ee
Keväisen pronssisoturirähinän mainingit eivät ole Virossa vaipuneet kesäksikään. Sosiologien työryhmät vaativat lisäponnisteluja integraation lisäämiseksi. Epäilijät taas muistuttavat, että venäläiset samaistavat itsensä Venäjään, eivät Viroon. Heidän mielestään karhun integrointi oravayhteisöön ei onnistu.
Taustalla on paljon historiallista hankausta, mutta historia ei ole ainoa ongelma. Harvoin on kohtalo viskannut samaan maahan asumaan niin erilaisia ihmisiä kuin virolaiset ja venäläiset. Keskinäinen kemia ei toimi ollenkaan.
Kanssakäymisessään toisten ihmisten kanssa virolaiset ovat lähinnä pohjoismaalaisia, joilla on henkilökohtainen reviiri. Se vaihtelee puolesta metristä metriin tuttavuuden asteesta riippuen.
Kuvaavaa on tervehtiminen kättelemällä, joka tehdään sitä kauempaa, mitä tuntemattomampi on vieras. Venäläisellä taas reviiriä ei ole ollenkaan eikä hän toisen reviiriä kunnioita. Puolituttuakin tervehditään poskipusulla, mieluummin tietysti kolmella. Joku voi ihastella, että ovatpa sydämellisiä ihmisiä. Siitä ei tässä olekaan kysymys, vaan erilaisista kulttuureista, joiden yhteentörmäys aiheuttaa helposti ärtymystä.
Jos työmaaruokalassa tai kaupungin bussissa istuu vain yksi henkilö, menee virolainen hänestä niin kauas kuin pääsee. Venäläinen puolestaan istuu viereen ja aloittaa pitkät keskustelut.
Venäläiset moittivat usein läntisiä ihmisiä siitä, että he ajattelevat päällään eivätkä sydämellä, kuten slaavit tekevät. Tunteenomaista lähestymistä pidetään aitona ja rehellisenä. Käytännön elämässä emotionaalisuus ei ole aina kaunista katseltavaa. Kun bussilipun tarkastaja löytää virolaisen mummon tekemästä säästöreissua panee täti sakkolapun vähin äänin käsilaukkuunsa. Vastaavassa tilanteessa venäläinen maatushka alkaa hyppiä kuin piru risukossa ja karjua:
"Fasisti! Riistäjä!"
Kulttuurieroja on paljon. Virolainen on individualisti ja yksinään puuhastelija. Venäläinen oppi luottamaan kollektiiviin jo muinaisen yhteisviljelyyn perustuneen mir-kyläjärjestelmän aikana. Venäläisellä on tarve uskoa johonkin suurempaan, virolainen haluaa luottaa lähinnä itseensä.
Neuvostoaikana laajat venäläiset kansankerrokset uskoivat kommunismin valoisaan tulevaisuuteen, virolaiset taas eivät. Nykyaikana uskomisen tarve on kääntynyt siten, että lähes kaikki venäläiset ovat hartaita ortodokseja, kun taas virolaisista kuuluu luterilaiseen kirkkoon vajaa kolmannes. Kahden kansanryhmän täysin erilaista työmoraalia ei tarvinne suuremmin edes analysoida.
Me suomalaiset olemme aika ajoin mainostaneet olevamme aikamoisia Venäjän tuntijoita, suorastaan silta sen ja Euroopan unionin välillä. Asiantuntemus lienee syntynyt siten, että aika ajoin on puolipelokkaasti kurkittu aidan yli ja yritetty arvailla, että mitähän se naapurin iso isäntä siellä oikein puuhastelee?
Virolaisten tilanne on ihan toinen, kun he joutuivat 50 vuotta pakosti makaamaan yhteisen vällyn alla sen samaisen isännän kanssa ja vielä opettelemaan kielen, jonka aakkosiakaan suurin osa suomalaisista ei tunne.
Tätä taustaa vasten on suorastaan ihme, että keväällä nähtiin ensimmäinen mellakka 15 vuoteen. Viroa asuttavien kansanryhmien välillä on hyvin vähän varsinaista vihamielisyyttä. Välinpitämättömyyttä on sitäkin enemmän. Sekä virolaiset että venäläiset elävät omaa elämäänsä eivätkä ole erityisen kiinnostuneita toistensa asioista. Se on vaaratekijä, sillä Venäjällä tiedetään hyvin, kuinka maanmiehet pannaan ajattelemaan sydämellä eikä järjellä.