Helmikuun alussa minusta tuli pendelöijä. Työmatka Tallinnaan taittuu viikoittain parin tunnin laivamatkalla. Virolaiskeksintö Skype lienee ahkerassa käytössä etäpäivinä Espoossa.
Olen tottunut olemaan virolainen Suomessa ja melkein suomalainen Virossa. Kommentoimaan Viron ulkopolitiikkaa suomalaisesta näkökulmasta ja tarkastelemaan Suomea virolaisin silmin. Kun elää kahden maan todellisuutta kahdella kielellä, erot piirtyvät esiin.
Virossa asioiden on tapana sujua vauhdikkaammin. Kun sain hiljattain kutsun suoraan radiolähetykseen, paikalle pyydettiin saapumaan viisi minuuttia etukäteen.
Paikka ei ollut minulle ennestään tuttu, joten menin varmuuden vuoksi 15 minuuttia aikaisemmin ja soitin toimittajalle, joka olikin vasta matkalla. Lähetys alkoi juuri ajallaan. Suomalaisilla viestimillä on tapana pyytää vieras paikalle vähintään puoli tuntia ennen lähetystä – mikä ajanhukka!
Kun lähetin Tallinnassa vetämäni seminaarin esiintyjille pari viikkoa etukäteen kuvauksen seminaarin sisällöstä, sain vitsailevan vastauksen: tämä ei ole Suomi, meillä aletaan ajatella näitä asioita päivää ennen tilaisuutta, koitahan sopeutua! Vieraani oli hänkin asunut Suomessa.
Vauhdikkuuden rajat tulivat vastaan, kun liikennepoliisi pysäytti minut Tallinnan keskustan kadunkulmassa. Olin ylittänyt tien punaisilla valoilla. Kohteliaat poliisit kirjoittivat sakkolapun, jonka summa oli ensikertalaiselle lähinnä symbolinen. Paikallisilta tutuilta kuulin, että sama rauhallinen risteys on liikennepoliisin suosiossa.
Sääntöjen noudattamiseen suhtaudutaankin Virossa monesti samalla protestanttisella tarkkuudella kuin Suomessa. Korruption taso on entisen itäblokin maiden alhaisin – mutta Viroa ei tietenkään ole enää poliittisesti korrektia sanoa entisen itäblokin maaksi.
Viron kehityksen vauhti on ollut huimaa 1990-luvun alusta lähtien. Maa on yrittänyt kuroa kiinni neuvostomiehityksen menetettyjä vuosikymmeniä; toisaalta palata aikaan ennen miehitystä, jota varsinkin 1990-luvulla vahvasti ihannoitiin, mutta samalla loikata eteenpäin ottaen oman kehityksensä mittapuuksi Pohjoismaat.
Kun pääministeri Mart Laar linjasi 1990-luvun alussa, että Viro haluaa solmia vapaakauppasopimuksen EU:n kanssa ilman siirtymäaikoja, korkeat EU-virkamiehet pyörittivät epäuskoisina päitään.
Viro todisti epäilijöiden olleen väärässä. 1990-luvun lopulla silloinen ulkoministeri Toomas Hendrik Ilves kuvaili Viron tietä EU-jäseneksi lainaten Herttakuningasta Lewis Carrollin kirjasta Liisa Ihmemaassa: oli juostava kaikin voimin pysyäkseen paikoillaan, ja eteenpäin päästäkseen täytyi juosta vähintään tuplavauhtia.
Sen ajan rohkea visiointi on sittemmin politiikassa väljähtynyt. Digitalisaatiossa Viro kuuluu kuitenkin Euroopan uudistusmieliseen kärkijoukkoon. Viime vuoden jälkipuoliskolla Viron ensimmäinen EU-puheenjohtajuus puski juuri tätä teemaa unionin agendalle.
Aikana, jolloin unionin päällimmäisenä huolena oli akuuteista kriiseistä selviäminen, Viro rohkaisi katsomaan myös kauemmas tulevaisuuteen ja uudistamaan yhteiskuntia, ei niinkään EU-instituutioita.
Monesti minulta kysytään selitystä Viron ja Suomen kovin erilaiselle Venäjä-keskustelulle. Minusta kumpikin maa tarvitsee enemmän asiallista ja asiantuntevaa keskustelua itänaapurin kehityksestä.
Suomessa sisäistettiin kylmän sodan aikana liiankin hyvin, ettei Venäjästä voinut avoimen kriittisesti puhua. Ja koska Suomi selvisi siitä aikakaudesta ihmeen hyvin, moni tuntuu pitävän samoja vanhoja toimintamalleja edelleen parhaana tapana tulla toimeen itänaapurin kanssa, vaikka kansainvälinen ympäristö ja Suomen asema on olennaisesti muuttunut.
Virolaiselta keskustelulta sen sijaan poistui tulppa, kun Neuvostoliitto romahti ja kaikki miehityksen aikana koetut ja vaietut vääryydet ryöpsähtivät voimalla julkisuuteen.
Sittemmin Venäjän-tuntemus on Virossa nopeasti heikentynyt. Terävillä lausunnoilla haetaan huomiota ja poliittisia pisteitä, mutta syvempi analyysi Venäjän suunnasta ja suhteista länteen on vähäistä.
Erilaisten puhetapojen ja valintojen alta löytyy kuitenkin yhteinen etu pitää turvallisuusympäristö sellaisena, että pienillä mailla olisi siinä tilaa hengittää ja päättää omasta suunnastaan.
Yleensä pidättyvät ja kyyniset virolaiset eivät pidätelleet intoaan, kun he viime vuoden lopulla juhlivat ja onnittelivat 100-vuotiasta Suomea.
Nyt helmikuussa on Suomen vuoro iloita 100 vuotta täyttävän Viron puolesta. 100-vuotiaiden suhteisiin on luvassa uutta vauhtia, kun Helsinki–Tallinna-tunneli joidenkin vuosien päästä valmistuu. Suomenlahden yli liikkuminen muuttuu monimuotoisemmaksi sitä mukaa, kun erot maiden välillä tasoittuvat.
Kristi Raik on Viron ulkopoliittisen instituutin johtaja.