Kirjoittaja on helsinkiläinen professori.
Luontopäiväkirjani mukaan sammakot kömpivät näinä päivinä aurinkoon. Yhtään en ole vielä nähnyt, mutta sitä useampia on livahdellut päättäjiemme huulilta. Virikkeitä niille ovat tarjonneet valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko sekä suomalaisen johtajan eläkeiän saavuttanut Nato.
Suomen Atlantti-Seura juhlisti sotilasliiton syntymäpäivää tilaisuudella, jossa juhlakalusta ei juuri poikkipuolista sanaa kuultu. Suomen jäsenyyden puolesta tietysti puhuttiin, vakuuttavimmin kansanedustaja Tanja Karpela, jota olen tähän asti pitänyt syleilyihin erikoistuneen äiti Amman joukkoihin kuuluvana.
Toki sammakoita päästelivät muutkin. Erityisesti kunnostautui jälleen rakas ulkoministerimme - valitettavasti. Jo hänen juhlapuheenvuorossaan esittämänsä väite, että Nato voitti kylmän sodan, osoittaa melkoista historian tajun puutetta. Kuulijoiden hengenlahjojen aliarviointia oli toteamus, ettei Nato ole Yhdysvaltain asevoimien etäispääte.
Jo ylimalkaisestakin hakuteoksesta on laskettavissa, kellä puolustusliitossa on pelit ja vehkeet. Siitä käy myös ilmi, minkä maan kenraali toimii aina Nato-joukkojen komentajana. Samaan sarjaan kuului Alexander Stubbin väite, että Naton turvatakuut ovat todelliset. Miten ne mahtoivat toimia esimerkiksi Turkin ja Kreikan välisessä konfliktissa?
No juhlapuheissa tietysti ammutaan yläviistoon, mutta joku ote realiteetteihin kannattaa säilyttää. Kun Stubb perusteli Suomen jäsenyyttä vetoamalla siihen, ettei jäsenyys ole koitunut esteeksi toimiville Venäjä-suhteille ja poimi esimerkiksi Norjan, en voi muuta kuin ihmetellä. Ministerin kannattaisi perehtyä edes yhden juoksulenkin verran oman talonsa arkistoon. Sieltä selviäisi, kuinka tulehtuneet suhteet Norjalla oli itäisen suurvallan kanssa 1970-luvulta ainakin 1990-luvulle. Syynä olivat muun muassa amerikkalaisen raskaan sotamateriaalin ennakkovarastointi Norjaan sekä Bundeswehrin taistelujoukkojen osallistuminen Norjassa järjestettyihin Nato-harjoituksiin.
Samaa sarjaa olivat entisen puolustusministerin Elisabeth Rehnin todistelut, miten kenttätyössä Balkanilla yhteistyö sujuu parhaiten Naton kanssa. Miksi suomalaisten pitäisi olla Balkanilla? Viimeksi siellä kärsittiin muistaakseni vilua ja nälkää. Sitäkö taas kaivataan? Tässä lehdessä puolestaan ihmeteltiin arvovaltaiselta paikalta, miksi vielä uskotaan Paasikiven-Kekkosen linjaan. Kylmä sotahan on jo loppunut! Kysymys osoittaa, ettei kirjoittaja tunne jo G.A. Armfeltista alkavaa Suomen pitkää linjaa eikä sen tarkoitusperiä.
Vielä huvittavampaa oli vetoaminen siihen, että Venäjäkin saattaa joskus olla Naton jäsen. - Aivan kuin Kremlin muurin viereltä olisi kuulunut hohotusta. Puolustusministeri D.F. Ustinovko? Vihdoinkin siis toteutuisi puna-armeijan johdon vanha haave yhteisestä puolustusliitosta Suomen kanssa. Olisihan se paljon enemmän kuin yya-sopimus oli konsanaan koskaan.
Turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa on käytetty käsikassarana ja lisätodisteena sille, että Suomen Nato-jäsenyydelle on vahvoja perusteita. Se on ollut helppoa, koska selontekoa oli valmistelemassa niin monta eri tavoin ajattelevaa kokkia. Tulos on sekametelisoppa, ei juuri muuta. Muotoilut ovat niin pyöreitä ja samaakin asiaa käsittelevät kannanotot hajautettu sillä tavoin, että tekstiä voidaan lukea kuin piru Raamattua.
Paljaimmillaan taktiikka näkyy selonteon Natoa sivuavissa kohdissa. Eduskunnan seurantaryhmän raporttiin viitaten todetaan, että "Suomen turvallisuuspolitiikan peruslinjaukset ovat kestäviä eivätkä edellytä olennaisia tarkistuksia". Sitä ei sanota, yhtyykö valtioneuvosto tähän kantaan.
Toisaalla taas todetaan tulkinnanvaraisesti, että jatkossakin on vahvoja perusteita harkita Suomen Nato-jäsenyyttä. Jotkut väitteet esitetään a priori ilman, että niitä perustellaan mitenkään. Sellainen on esimerkiksi väite, että EU:n ja Naton laajentuminen ovat vakiinnuttaneet oloja Suomen lähialueilla. Mihin ovat unohtuneet kärjistyneet intressikonfliktit Moskovan sekä Baltian maiden ja Puolan välillä? Nehän ovat päinvastoin lisänneet epävakautta.
Selonteon suurin puute on, että se vaikenee johdonmukaisesti Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen liittyvistä riskeistä. Sen vuoksi ulkoministerikin saattoi Atlantti-Seurassa väittää, ettei jäsenyys muuttaisi Suomen Venäjä-politiikkaa. Entä muuttaisiko se Venäjän Suomi-politiikkaa? Siihen kysymykseen on onneksi saatu äskettäin mahdollisimman asiantunteva vastaus.
Puolustusvoimien tiedustelupäällikkö, lippueamiraali Georgij Alafuzoff totesi jokunen viikko sitten, että Suomen alueen joutuminen Naton käyttöön vaikuttaisi Venäjän sotilaallisiin suunnitelmiin. Venäläisen ajattelun mukaan Suomi olisi silloin USA:n sotilaallinen käskyläinen, ja johtopäätökset olisivat sen mukaiset. Toisin sanoen toteutuisi juuri se skenaario, jota presidentit Paasikivi ja Kekkonen kehottivat välttämään viimeiseen asti: Suomen ei pidä antaa Moskovalle sellaista käsitystä, että se saattaa luovuttaa alueensa Venäjän vihamielisiksi kokemien voimien käyttöön. Tuo opastus on osoittanut oikeellisuutensa jo runsaan kuuden vuosikymmenen ajan ja on edelleen validi.
Albanian tie on Suomen tie todisteltiin tässä lehdessä taannoin. Samalla osoitettiin valtiovarainministeri Jyrki Katainen ulkopolitiikan valtakunnanjohtajaksi, joka johdattaa meidät tuolle tielle.
Onkohan Oulun silloilla tuullut liikaa?
Hertta Kuusisen väitettiin aikanaan sanoneen, että Tshekkoslovakian tie on meidänkin tiemme.
Eikä sekään toteutunut.