Episodi Helsinki–Vantaalla pari vuotta sitten. Tyylikäs ranskalaisherra on turvatarkastuksessa. Käsimatkatavaran läpivalaisun jälkeen tarkastaja pyytää miestä avaamaan laukkunsa.
Löytyy lasinen deodoranttipullo, josta äityy näyttävä kiista.
Pullon tilavuus on 150 millilitraa, kun koneeseen vietävän nestepakkauksen koko saa viranomaismääräyksen mukaan olla korkeintaan 100 millilitraa. Ranskalainen selittää tarkastajalle, miten sokea Renékin huomaa, että pullossa on ainetta vain liru, ehkä 15 millilitraa.
Kun turvatarkastaja on taipumaton, ranskalainen vaatii paikalle tämän esimiehen. Matkustaja sanoo, että millään muulla lentokentällä ei toimita näin. Esimies saapuu, mutta tulos ei muutu. Määräys on määräys.
Ranskalainen poistuu paikalta päätään puistellen, ilman deodoranttiaan.
Tapahtuma palautui mieleen, kun viikko sitten jouduin luopumaan littanaksi puristetusta hammastahnaputkilostani Oulun lentoasemalla. Perusteena oli, että putkilon alkuperäinen koko on yli 100 millilitraa.
”Tämmöinen määräys meillä on, eikä ole laitteita, joilla putkilon sisältö voidaan tutkia”, selitti turvatarkastaja nolostellen. Lidlin minttuhammastahnan loppu lensi roskiin, eikä taloudellinen menetys noussut yli 20 sentin.
Määräys on määräys, eikä omia silmiä ole silloin lupa uskoa.
Joitakin aikoja sitten nuori nainen ilmoittautui sähköisesti yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan pääsykokeisiin. Sattui jokin virhe, eikä ilmoittautuminen mennytkään läpi. Nuori nainen ei tätä huomannut.
Pääsykokeessa hän kuuli, että tieto ilmoittautumisesta puuttui. Pääsykoekirjoja talven päntännyt toiveikas nuori sai silti osallistua kokeeseen.
Jälkeenpäin selvisi, että hakemus näkyi nuoren naisen ”kansiossa” yliopistohakusivustolla. Mutta kun se ei ollut tullut säännösten mukaan perille, ilmeisen hyvin mennyttä pääsykoetta ei otettu arvosteltavaksi. Määräys on määräys.
Vuotta myöhemmin nuori nainen pyrki uudelleen ja pääsi sisään.
Suomalaisella viranomaisella on monia hyviä ominaisuuksia. Hän on lähes aina lahjomaton, useimmiten tarkka ja monesti kohteliaskin. Virkamieseetos, kuten termi kuuluu, on tältä osin kunnossa.
Mutta hämmästyttävän usein tapaa vielä menettelyjä, jotka ovat tarpeetonta viranomaisjäykkyyttä, joskus jopa ihmisarvoa alentavaa pompottelua. V.I. Leninin muotoilema ”Luottamus hyvä, kontrolli parempi” -oppi elää esimerkiksi työttömien kohtelussa.
Tarja Cronberg, entinen työministeri ja nykyinen europarlamentaarikko, kirjoitti parin vuoden takaisessa Uuden työn politiikka -pamfletissaan:
”Hän (työtön) on potentiaalinen huijari, joka käyttää järjestelmää hyväkseen eikä haluakaan tehdä työtä. Nöyryytys tihkuu niin asenteista, lomakkeista kuin pelisäännöistäkin.” Kun muissa pohjoismaissa työttömyysasioiden hoidossa on 80 prosenttia palvelua ja 20 prosenttia kontrollia, meillä tilanne on päinvastoin, Cronberg näkee.
Kukkeimmillaan suomalainen viranomaiskankeus on viime vuosina ollut tietosuojakysymyksissä. Tietosuojaa tarvitaan, mutta tätä nykyä meillä salataan asioita tietosuojaan vedoten aina vain kummallisemmissa paikoissa.
Tuorein silmiin osunut tapaus koskee Väestörekisterikeskuksen nimipalvelua. Sieltä ei enää saa vuosittaista tietoa siitä, kuinka paljon tiettyä nimeä on lapsille annettu.
Nyt saan tietää, että uusia Pekkoja on tullut Suomeen vuosina 1960–79 yhteensä runsaat 35 000. Sitä taas en saa tietää, kuinka moni muu poikalapsi ristittiin Pekaksi vuonna 1961, sillä ”vuosikohtainen etunimihaku on poistettu tietosuojasyistä”.
No, ei tuo tieto minulle järin tärkeä ole, mutta kummallista kyllä, sen tiedon salaaminen on.