Vinttikoirien Suomi-Ruotsi-maaottelu
Virpiniemessä 26.9. Lähtöinä greyhound-urokset 520 m, greyhound-nartut 520 m, greyhound 280 m ja whippet 280 m.
Freedom Highway on nähtävissä osoitteessa www.archive.org/details/FreedomH1956
Greyhound on enemmän
kuin koira - se on
bussiyhtiö.
"I saw the smile on your face
as I was crying in a Greyhound station",
haikailee moderni kantrirokkari Jim White albumillaan No Such Place (2001). Blueslaulaja Walter Coleman puolestaan valittaa kappaleessaan Greyhound Blues (1936):
"She grabbed an awful Greyhound,
then she went a-flyin'
tell me driver, how long's that
Greyhound bus been gone."
Väliin jäävään kuuteen ja puoleen vuosikymmeneen mahtuu mittava määrä yhdysvaltalaista populaarikulttuuria, jossa Greyhound-yhtiön bussit näyttelevät suurempaa tai pienempää osaa. Metallinhohtoisista, sinisellä, punaisella ja valkoisella koristelluista linja-autoista on tullut osa amerikkalaista mytologiaa, avariin maisemiin ja "tien päällä olemiseen" liittyvää kuvastoa.
Selkeimmin ja itsetietoisimmin tästä kertoo Greyhoundin sponsoroima lyhytelokuva Freedom Highway (1956). Pakahduttavan pateettisessa minieepoksessa ratsuväen hevosten laukkaavat kaviot vaihtuvat kiitävän linja-auton renkaiksi; uudisraivaajien ja Pony Expressin käyttämiä reittejä ajavan bussin matkustamossa istuu ainoan poikansa Koreassa menettänyt isä matkalla noutamaan muistomitalia; keikkareissussa oleva Tex Ritter laulaa kirkaskatseiselle partiopojalle Alamon taistelusta ja toteaa: "Jokainen maili Amerikasta on mahtava maili - erityisesti kun sen näkee näin läheltä."
Siinä ohessa bussimatkustaminen samaistetaan vapauteen, johon kuuluu myös vapaa parinmuodostus linja-auton penkeillä (naisroolissa tuleva Rio Bravo -tähti Angie Dickinson). Tällä saralla Greyhound oli saanut runsaasti ilmaista mainosta jo vuonna 1934, kun Tapahtuipa eräänä yönä -elokuvan Clark Gable ja Claudette Colbert kuhertelivat yhtiön kyytiläisinä. Monesti köyhän kansan matkustusmuoto on kuitenkin liitetty karumpiin yhteyksiin, kuten tässä klassikkobiisissä:
"You may bury my body
down by the highway side
so my old evil spirit can catch
a Greyhound bus and ride"
- Robert Johnson: Me and the
Devil Blues (1937)
Unohtaa ei voida myöskään Keskiyön cowboyn (1969) loppukohtausta, jossa unelmiensa romahtamista pakeneva Jon Voight tuudittaa syliinsä kuolevaa Dustin Hoffmania Greyhoundin takapenkillä.
Todellisuudessa yhtiö ei aina antanut leposijaa väsyneelle: heinäkuussa 1944 kahden lapsen äiti Irene Morgan astui Greyhound-bussiin matkatakseen Baltimoreen lääkärin luo. Sitten täpötäyteen autoon nousi valkoinen pariskunta, ja värillisten osastolla istunut Morgan kieltäytyi luovuttamasta paikkaansa joutuen pidätetyksi ja tuomituksi. Tapaus ennakoi Rosa Parksin vastaavaa protestia, joka johti bussien rotuerottelun julistamiseen perustuslain vastaiseksi.
Ei Greyhoundin onnikassa tietenkään aina draamaa nähdä. Useimmissa lauluissa ja filmeissä se on vain eräs amerikkalaisuuden ilmentymä siinä missä ase tai stetsonhattu - ja sellaisena arkkityyppinen. Simon ja Garfunkel matkasivat sen kyydissä "katsomaan Amerikkaa" singlellä America. Billy Joelin laulussa New York State of Mind se symboloi urbaania mentaliteettia. The Driftersin kappaleessa On Broadway joko tullaan tähdeksi tai lähdetään maitojunalla - siis Greyhoundilla - kotiin.
Rytmipohjaisen lyriikan mestari Chuck Berry puolestaan riimittelee:
"She drew out all her money
out of the Southern Trust
and put her little boy
aboard a Greyhound Bus"
- Bye Bye Johnny (1960)
Myyttisempää suhtautumistapaa edustavat Tom Waits, joka "loi nimensä laulamalla panttilainaamon, tatuointiliikkeen ja Greyhoundin bussiaseman merkitsemistä alueista", sekä John Mellencamp, jonka Minute to Memories -biisissä esiintyvä, terässulatossa raatanut ja "tämän maan rakentanut" vanhus tuskin voisi matkustaa minkään muun yhtiön linjurilla.
Sykähdyttävien kuriositeettien puolelle mennään, kun muistetaan, mikä kuljettaa Cary Grantin aution maantien varteen Alfred Hitchcockin elokuvassa Vaarallinen romanssi. Tai minkä kyydissä Audrey Hepburn lähettää ex-miehensä tiehensä elokuvassa Aamiainen Tiffanylla.
Kirjallisuustieteellinen essee The Greyhound Bus Station in The Evolution of Lesbian Popular Culture (1992) puolestaan avaa aiheeseen aivan uuden näkökulman. Siihen voivat perehtyä vaikka britit nyt, kun Greyhound on aloittanut liikennöinnin Lontoosta Portsmouthiin ja Southamptoniin. Britti-Greyhoundien nimet on tietysti valittu amerikkalaisia juuria korostaen: Sweet Caroline, Peggy Sue, Jolene...