Agentsin ja Rauli Baddingin musiikin on helppo sanoa yhdistävän suomalaisia sukupolvia. Paratiisin ja Ikkunaprinsessan kaltaiset klassikot tuovat omalle sukupolvelleni mieleen lapsuuden kesän ja taustalla soivan Radio Suomen. Ennen kuin Esa Pulliainen kumppaneineen ilmoitti lyövänsä hynttyyt yhteen HIM-laulaja Ville Valon kanssa olisi ollut varmaa, että Agents olisi säilynyt monille pelkkänä nostalgiana.
Areenan loppuunmyydylle keikalle saapuneista pystyi näkemään, että osa ihmisistä oli Agentsin vakiintunutta kuuntelijakuntaa ja osa tullut paikalle Ville Valon vetämänä. Keikka alkoi kahdella Esa Pulliaisen Stratocasterin johdattelemalla instrumentaalikappaleella ja tuona hetkenä oli vaikea sanoa milloin rautalankamusiikki on kiinnostanut näin laajaa joukkoa suomalaisia.
”Päivää, että pätkähti”, tervehti Pulliainen yleisöä ja muistutti, että mukana on myös solisti eikä yleisöllä tarvitsisi pelätä, että hän laulaisi illan keikalla. ”Löydettiin nuori lupaava kundi tuolta Stadista, hänen nimensä on Ville Hermanni Valo.”
Valon astuttua lavalle ensimmäisenä biisinä kuultiin Ikkunaprinsessa. Tässä valinnassa ei ollut mitään yllättävää, mutta Agentsin tunnetuimpiin kuuluvalla kappaleella aloittaminen tuntui kädenojennukselta yhtyeen tuotannolle vieraammille nuoren polven katsojille.
Esa Pulliainen käsitteli kitaraansa vanhemman valtiomiehen itsevarmuudella, mutta Valon esiintymisessä oli aistittavista, että hän nautti uuden yleisön ja tuntemattoman maaperän antamasta haasteesta. Hän pisti itsensä peliin tyylikkään vaikutelman eteen, ja onnistui siinä.
Valon ja Agentsin yhteistyöstä hyötyvät varmasti kumpikin osapuoli. Tuore yhdistelmä tuo Agentsin ajankohtaiseksi Flow Festival -sukupolven yleisölle, mutta sen myötä Ville Valo on vapaa tekemään urallaan mitä vain ilman HIMin tuomaa taakkaa. On vaikea arvioida montako aktiivista vuotta Pulliaisen uralla on jäljellä, mutta Ville Valo tuntuu siirtyvän Agents-yhteistyön myötä uransa toiselle puoliajalle.
Pääosin Agentsin ja Baddingin kappaleista koostuneen settilistan ainoan selvän poikkeuksen teki encoressa kuultu HIM-klassikko When Love and Death Embrace. Pulliaisen kitara teki kunniaa alkuperäiselle sävellykselle ja rautalankasovituksen ottaminen
mukaan viimeiseksi kappaleeksi tuntui luontevalta ja oikeutetulta. Viimeistään tämä näytti kuinka samanlaisista kaihon tunteista Valo ja Agents ovat uransa rakentaneet.
Osa Ville Valo & Agentsin sukupolvia yhdistävää viehätystä on varmasti se, että tämä ei tule kestämään ikuisesti. Valon ja Agentsin tiet erkanevat näillä näkymin, kun syksy saapuu. Ja se tekee näistä konserteista erityisiä ja kaihoisia tavalla, jota vain Esa Pulliaisen kitara voi vaikerruksellaan tulkita.