Ensimmäinen muistamani presidentin valinta tapahtui 15. helmikuuta 1962. Yhdellä kanavalla, yleisohjelmalla, varustetun radion vihreä silmä hehkui iltapimeässä. Radiosta kuului yksitoikkoinen ääni: Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen. Viiden nimen sarjoissa. Nimi toistui 199 kertaa.
Vaikka presidentit eivät ole enää aikoihin olleet kekkosia, presidentinvaaliin liittyy vieläkin jotakin erityistä. Henkilövaali on aina henkilövaali, ja presidentti on yhä tasavallan karvalakkiversio kuninkaallisesta.
Äänestin ensimmäisen kerran valitsijamiesvaaleissa vuonna 1978. Ehdolla olivat Kekkonen, kristillisen liiton Raino Westerholm, SMP:n Veikko Vennamo, perustuslaillisten Ahti M. Salonen ja SKYP:n Eino Haikala.
UKK:n terveysongelmista tiesivät vain harvat ja valitut. Taviksilla saati nuorilla ei ollut niistä mitään hajua. Nuorena toimittajanplanttuna en tiennyt mitään UKK:n horjuvasta terveydestä. Totuus alkoi löytyä vasta Tamminiemen pesänjakajista.
Jälkikäteen on selvinnyt, että Kekkosen nekrologi, Keijo Korhosen kirjoittama, pantiin Ylen kassakaappiin jo marraskuussa 1978, alle vuosi uudelleenvalinnan jälkeen.
Näin Kekkosen livenä puhumassa, muistaakseni talvella 1978, Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan tilaisuudessa Viikissä. Ihmettelin, kun hän satutti kätensä puhujapöntön ilmeisen kuumaan valaisimeen.
Siitä olisi pitänyt tajuta, että UKK:n kaari lähestyi loppuaan. Seuraava kohta, jossa hälytyskellojen olisi pitänyt soida, oli ajanjakso 7.-9. syyskuuta 1981. Elokuussa "kalaretkellä" Islannissa käynyt Kekkonen ei ottanut vastaan Suomessa vieraillutta, tuolloin haastattelemaani, Etelä-Korean pääministeriä Nam Duck-woota.
Etelä-Korea, tuleva olympiatalvikisaisäntä oli tuolloin diktatuuri, jonka pääministerin tapaaminen ei ollut Suomessa poliittisesti suosittua. Luultiinkin, että Kekkosen ja Namin sovitun tapaamisen peruuntumisen syy oli poliittinen, vaikka syy olikin terveydellinen. Kekkonen jäi sairauslomalle 11. syyskuuta.
Mauno Koiviston valinta oli Suomelle henkisen vapautumisen aikaa. Neuvostoliitto ja yya olivat edelleen voimissaan, mutta Kekkosen väistyminen oli pannut pitkään seisseen veden liikkeelle.
Silloinkin oli toki rajansa. Koiviston "ennustajaeukoiksi" ristimien tutkijoiden yya-keskustelu äityi niin levottomaksi, että eduskunnassa talvella 1983 Koivisto ei viittilöinyt istuntosalin yleisöä istuutumaan kuten yleensä on tapa, vaan seisotti yleisöä koko puheensa ajan. Koivisto jyrisi, ettei hän salli edeltäjänsä perinnön tärvelyä.
Koivisto johdatteli Suomen joka tapauksessa normaaliparlamentarismiin. Hallitukset alkoivat istua koko vaalikauden, presidentti alkoi vetäytyä sisäpolitiikasta ja toimikaudet rajattiin kahteen. Olisi voinut käydä niinkin, ettei toimikausirajoitus olisi koskenut vielä Koivistoa. Hän tyytyi kahteen kauteen, ja seuraajaksi tuli Martti Ahtisaari.
Ahtisaaren alkukausi oli kuoppaista, ja lopussa hän jäi silloisen taustapuolueensa SDP:n jalkoihin: Tarja Halonen rynni ehdokkaaksi ja valittiin Suomen ensimmäiseksi naispresidentiksi.
Ahtisaaren loppukautta keväällä 1999 oli kuitenkin komea seurata: hän sovitteli Kosovon kriisiä menestyksellisesti. Jos ehdokaspeli olisi käyty SDP:ssä myöhemmin, Ahtisaari olisi voitu valita helposti uudelleen presidentiksi.
Halonen arkipäiväisti presidenttiyden. Hän pelasi kampanjamatkallaan Tuurin kyläkaupan peliautomaatilla, ja presidenttinä hän kertoi karanneensa kerran Mäntyniemen kultaisesta häkistä Pentti Arajärven kanssa. Turvamiehet olivat noloja, kun pariskunta palasi karkuretkeltä.
Sauli Niinistöstä on lähtemättömästi painunut mieleen päivämäärä 25. syyskuuta 1999, kun hän löi ällikällä kieltäytymällä presidenttiehdokkuudesta.
"Eihän tällaiseen hyvin yksinkertaiseen, jopa askeettiseen elämäntapaan tottunut puolivallaton leskimies ole omiansa tasavallan presidentin tehtäviin. (...) Minä olen vapaa livahtamaan tästä vaikka torille kahville ja vapaa vaikka siinä matkalla ärsyttämään ihmisiä ja polttamaan kadulla savukkeen. (...) Tai sitten, lenkin jälkeen, siinähän tulee jano, Niinistö sanoi.
Niin, kuinka lopulta kävikään?