Herran pelko on viisauden alku. Näinhän sitä on tavattu sanoa. Tämän viisauden vallassa kansaa on sivistetty jo useamman sukupolven ajan.
Kansakoulussa herran pelkoa piti oppia ulkoa lukien jo siinä vaiheessa, kun ei osannut lukea vielä kunnolla.
Käskyt iskostettiin visapäisimpiinkin kalloihin vaikka laiskassa istuttaen. Virsiä oli pakko veisata niidenkin, jotka eivät olleet saaneet luojan lahjaksi sonnivainaan ääntä kummempaa veisuutaitoa.
Uskonnon opetus on toki noista ajoista muuttunut niin kuin maailma koulun ympärillä.
Silti yksi asia on entisellään: koulussa opetetaan uskontoa.
Enää ei puhuta tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta, vaan sama asia ilmaistaan ikään kuin nykyaikaan paremmin istuvalla käsitteellä ”oman uskonnon opetus”.
Uskonnolla on valtava merkitys kaikkialla siitä huolimatta, vaikka ihmiset palvovatkin rahaa ja sillä saatavaa maallista mammonaa sekä valtaa.
Siinä, missä kirkon penkit ammottavat kylmillään, markettien kassakoneet piipittävät kuumina.
Uskonnon avulla selitetään yhä maailmankaikkeuden sitä puolta, johon tietomme ei yllä. Usko kun alkaa siitä, mihin tieto loppuu.
Viime kädessä jokainen joutuu uskomaan johonkin – halusipa tai ei.
Jos ei usko kirkon oppiin tai muiden kirkkokuntien yliluonnollisiin jumalolentoihin, uskoo siihen, ettei niitä ole ja että maailma rakentuu jonkun muun varaan. Vaikkei sitten tieto riitäkään selittämään enää sitä, mikä se muu on.
Uskonto herättää intohimoja niissäkin, joiden arkista elämää uskonasiat eivät muuten hetkauta.
Maailman sodissa uskonto on aina vähintään yksi osapuoli, ellei nyt satu näyttelemään peräti pääroolia. Vaikka selkkausten taustalla saattavat olla puhtaat valtapyrkimykset, kiedotaan oman ryhmän oikeutukset usein uskonnolliseen kaapuun.
Minkä muun kuin uskontojen ja uskon varjolla on tapettu ihmisiä yhtä paljon? Usko on voinut olla kristinuskoa tai islamia, uskoa isä-aurinkoiseen tai valkoisen rodun ylivoimaisuuteen. Joka tapauksessa johonkin tavallista ihmistä suurempaan voimaan.
Kun Suomen hallituksesta viestittiin keväällä, että peruskoulun uskontotunteja saatettaisiin vähentää, herätti se melkoisen mekkalan. Siitä huolimatta, vaikka tämä on vain pieni sivujuonne koko siinä paketissa, jota perusopetuksen ympärille ollaan kasaamassa. Keskustelussa uskonto varasti kuitenkin päähuomion.
Monissa kouluissa uskonnonopetus on yhä vanhoissa juoksuhaudoissa: veisataan virsiä ja pakkosyötetään valtauskontoa.
Tästä on päästävä jo pois. Tämä jakaa ihmiset meihin hyviin ja muihin huonoihin. Jako lietsoo vihaa.
Kodit ja uskonnolliset yhteisöt huolehtikoot omien lampaidensa kaitsemisesta. Se ei ole koulun tehtävä. Koulun sen sijaan pitää kertoa eri uskonnoista niin, että ainakin niiden päävirtaukset ymmärrettäisiin.
Toki tähän kertomusten virtaan mahtuvat myös kristillisen opin pääkohdat, mutta yhtä lailla islamilaisuus kuin muutkin maailman uskonnot.
Tuntimäärä ei ratkaise mitään. Tärkeintä on se, mitä noiden tuntien aikana opetetaan. Jos opetus on yksinapaista oman uskon vahvistamista ”herran pelon” varjolla, sellainen opetus joutaa mennä.
Uskonnonopetuksessa olisi päästävä siihen, mitä evankelisluterilainen kirkkokin julistaa omilla nettisivuillaan: ”Globalisoituvassa maailmassa tarvitaan entistä enemmän tietoa uskonnoista ja katsomuksista.”
Tälle on kysyntää. Maailma tulee koko ajan lähemmäs. Ja ellei toisten uskonnollisten ja katsomuksellisten näkemysten perusteita ymmärretä, ei ole ihme, että vihan siemenet itävät.
Eri uskontojen opetusta tarvitaan. Oppia ymmärtää muita ja muiden ajattelua. Ja nähdä, että maailmassa on miljardeja ihmisiä, jotka uskovat erilaisiin korkeimpiin voimiin kuin me eikä heidän uskonsa ole sen huonompi kuin meidän uskomme.