Oulun kesän hauskoihin uutisiin kuului tieto runsaan parinsadan vuoden ikäisten kavionjälkien ja kärrynpyörän urien löytymisestä Otto Karhin puiston kaivauksissa.
Iskikö rautaiset kenkänsä saviseen katuun ehkä suomenkielisen kauppamiehen Tähti tai Poku vai ruotsinkielisen herskapin Brutus tai Nelly?
Se ei yllätä, että Oulun kaduilla liikkuivat tuolloin hevoset, mutta löytö on mukavan erilainen. Ei aina pelkkiä astioita tai kolikkoja.
Miltä 1700-luvun Oulu näytti? Tarvottiinko kaupungin kaduilla sateella liejussa? Kuinka ankeita olivat tavallisen väen asumukset? Välittivätkö kansalaiset vähääkään ympäristöstään?
Turun yliopistossa tarkastettiin viime syksynä puolankalaislähtöisen Liisa Seppäsen lähes tuhatsivuinen väitöskirja, joka vei syvälle vanhan Turun elämään. Tarkastelussa oli ajanjakso 1300-luvulta 1500-luvulle.
Seppänen ampui alas oletuksen, jonka mukaan entisajan Turku olisi ollut surkea ja epäsiisti hajujen ja epäjärjestyksen pesä, jollaisina keskiajan kaupungit yleensä kuvataan.
Turku ei ollut siivoton ja suunnittelematon savupirttien keskittymä vaan kaupunki, jossa oli kivettyjä katuja ja niiden varsilla useampikerroksisia taloja. Jätehuoltokin järjestettiin jo 1400-luvun vaihteen tuntumassa, samoin käymälät. Viemäreitäkin oli.
Seppäsen mukaan keskiajan turkulaisilla oli ”sekä halua, kykyä ja lain edessä myös tarvittava määrä nöyryyttä huolehtia ympäristönsä ja elintilansa siisteydestä ja kaupunkinsa viihtyvyydestä”.
Väitöskirjan löydöt ravistelevat terveellisesti käsitystä, jonka mukaan menneiden aikojen ihmiset olisivat olleet nykykansalaisiin verrattuna paitsi oppimattomampia myös ymmärtämättömämpiä.
Viime viikolla Yli-Iin Kierikistä löytyi ehjä kivikautinen keihäänkärki. Erikoiset vaiheet silläkin. Vuosituhansia valmistumisensa jälkeen tuota esinettä tuijottelivat tuhannet ihmiset Kalevan paperilta ja nettisivuilta. Ei osannut tekijä arvata.
Mutta sana kivikausi on ongelmallinen. Se luo maallikolle vaikutelmaa ajasta, jolloin karkeapiirteiset villi-ihmiset paukuttelivat asuinkömmänöidensä edustoilla kiviä yhteen toivoen, että niistä syntyisi jokin käyttökelpoinen esine.
Jos ei muuta, niin jotain, jolla voi tappaa sen yläjuoksulle asettuneen naapurin.
Käynti Kierikissä tai jossakin muussa tasokkaassa museossa osoittaa, että kivikausi oli paljon muutakin kuin kiviaseiden kanssa heilumista. Kädentaidot ja materiaalien hallinta olivat noilla ihmisillä hämmästyttävät.
Menneiden vuosisatojen ja -tuhansien ihmisten tietämys painottui tietysti eri asioihin kuin meillä. Silti mikään ei todista, että nuo ihmiset olivat henkiseltä kapasiteetiltaan meitä jäljessä. Monessa asiassa heidän tietämyksensä ja taitonsa ylitti meidän kykymme.
Viime toukokuussa Helsingin yliopistossa tarkastettiin väitöskirja, jonka mukaan pihkasta tehty salva todella toimii haavojen hoidossa. No, vanha kansa tiesi sen vuosisatoja sitten.
Alpeilta parikymmentä vuotta sitten muumioituneena löytyneen kuuluisan jäämies ”Ötzin” varustuksissa oli taulakääpää ja pökkelökääpää. Miksi? Todennäköisesti siksi, että noissa sienissä on antibioottisia, tulehduksia parantavia aineita.
Kun nykysuomalaiset menevät metsään, tarvitaan Gore-Texit ja kompassit tai mieluummin jo navigaattorit. Hämäläiset eränkävijät vaelsivat viime vuosituhannen alkupuolella pohjoissuomalaisille nautintapaikoilleen ilman mitään noista keksinnöistä.
Tai yksi esimerkki maailmalta: kuinka Venetsian monisatavuotiset talot ovat yhä pystyssä veden päällä, kun Suomessa puretaan maan päällä olevia kolmen vuosikymmenen ikäisiä kosteusvauriorakennuksia?
Aika paljon on osattu ja ymmärretty ennenkin. No mitä tästä pitäisi päätellä?
Ainakin se, että vähän enemmän respektiä entisille miehille ja naisille, miksei eläimillekin. Hienoa, jos Otto Karhin puiston kavionjäljet saadaan näytteille.