Pappisvihkimys ja messu Oulun tuomiokirkossa tänään sunnuntaina 7.6. kello 10.
Oulun tuomiokirkon kryptan lattialla on laatikollinen hiekkaa, pitkävartinen papin hiekkalapio ja valkoisella paperilla peitetty Juhla-Mokka-pahvilaatikko. Viimeksi mainittu toimittaa arkun virkaa.
"Nyt sitten harjoitellaan hautaan siunaamista. Keksikää joku nimi ja käyttäkää sitä omassa demossa", kappalainen Petri Satomaa sanoo.
Meneillään on ordinaatioseminaarin viimeinen päivä. Viisipäiväinen seminaari on teologian maisterien viimeinen koulutusjakso ennen papiksi vihkimistä. Sen keskeisintä antia ovat kokeneilta papeilta saatava käytännön tieto sekä kirkollisten toimitusten harjoittelu.
Tällä kertaa kryptassa istuu seitsemän seminaarilaista. Joukon ainoa nainen, Kuhmosta kotoisin oleva Eeva Mertaniemi, kokeilee siunaamista ensimmäisenä. Kouluttaja Satomaan nimiehdotus, Pekka Tapani Heiskanen, ei hänelle kelpaa.
"Pekka Tapani on mun miehen nimi", Mertaniemi naurahtaa ja ryhtyy toimeen.
"Ylösnousseeseen Jeesukseen Kristukseen uskoen nousemme toimittamaan Maija-Liisa Meikäläisen siunaamisen."
Seminaarilaiset nousevat ihan kuin tositilanteessa.
"Maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tuleman. Jeesus Kristus, Vapahtajamme, on sinut... herättää sinut viimeisenä päivänä."
Sanojen välissä Juhla-Mokka-arkulle piirtyy hiekkaristi. Siunauksen päätyttyä Petri Satomaa antaa lyhyen palautteen.
"Hyvä tuo loppuhiljentyminen. Sanoja ei kannata ryhtyä korjaamaan, menkää vain omin sanoin. ´Maaksi sinun pitää jälleen tuleman´ on vanhaa kieltä. Oikea muoto on ´tulla´."
"Tuleman" pakkaa toistumaan muilla seminaarilaisilla. "Se istuu meissä niin tiukasti", kyyjärveläinen Markus Tuukkanen kommentoi. Hän on menossa papiksi Raahen seurakuntaan, Eeva Mertaniemi Haukiputaalle. Toisillakin on työpaikka katsottuna; työttömäksi ei ketään vihitä.
Kouluttaja ei pidä vanhahtavaa sanamuotoa kardinaalivirheenä. Mutta hautaan siunaaminen tarjoaa mahdollisuuksia myös muihin mokiin, isompiin ja pienempiin. Hiekkarististä (ei pakollinen) ei esimerkiksi saa tulla nurinpäin olevaa Pietarin ristiä, vaan sen täytyy olla symmetrinen. Puheessa ei pidä tyhjentää koko pajatsoa, vaan sanottavaa on jätettävä muistotilaisuuteen. Eikä loppumusiikki saa alkaa ennen kuin pappi on palannut sakastista johtamaan hautajaissaattoa.
"On vähän noloa hipsiä sieltä kesken kaiken", Satomaa kertoo ja tehostaa sanojaan aavistuksenomaisella hiippailulla.
Ja sitten ovat omaiset. Papin tulee keventää heidän taakkaansa ottamalla vastuu tilaisuuden sujumisesta. Tämä edellyttää luotettavuutta, selkeyttä ja kiireettömyyttä. Kelloa ei saa vilkuilla.
"Hautaan siunaaminen ja surevien läheisten kohtaaminen on varmaan yksi vaativimpia työtehtäviä", Markus Tuukkanen tuumii. Hän kokeilee hiekan laskemista arkulle nyt ensimmäisen kerran. Sanojen ja liikkeiden rytmitys tuntuu haastavalta.
Samoin kuin koko tilaisuuden tunnemaailma, täydentää Eeva Mertaniemi. Mutta ei käytännön työhön perehtymistä sentään pappisvihkimyksen kynnykselle ole jätetty. Kirkolliset toimitukset ja seurakunnan arki ovat tulleet tutuiksi jo opintoihin kuuluvalla kahden kuukauden harjoittelujaksolla. Ilmankos ordinaatioseminaarilaiset eivät muistiinpanoja pahemmin teekään.
Yleisesti ottaen teologian opinnot tuppaavat kuitenkin olemaan teoriapainotteisia: kirkkohistoriaa, systemaattista teologiaa... Esimerkiksi ihmissuhdetaitoja ei juuri treenata.
"Ei, mutta opiskelukavereiden kautta niitä oppi paljon. Kun monella on sitä hengen paloa, niin operoiminen siten, ettei mennä henkilökohtaisuuksiin, on ollut opettavaista", Tuukkanen sanoo. Niinpä hän on valmis kohtaamaan seurakuntalaisten kysymyksiä kiistellyistäkin aiheista, kuten samaa sukupuolta olevien siunaamisesta tai naispappeudesta.
"Vastaan, että meidän on hyvä kunnioittaa eri mielipiteitä ja kirkossakin on annettava puheenvuoro kaikille. Mutta varmaan myös kerron, mitä itse ajattelen", Tuukkanen arvelee ja muotoilee pienen pähkäilyn jälkeen:
"Pappeus on Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa tarkoitettu sekä miehelle että naiselle. Samaa sukupuolta olevien siunaamisesta ajattelen kielteisesti."
Eeva Mertaniemi ei usko naispappina työskentelyn tuottavan ongelmia. "Piispa on ordinaatioseminaarissa hyvin vakuuttanut, että papin virka on ihmisen virka. Epäilystä ei jäänyt. Naispappeja on ollut jo yli 20 vuoden ajan. En koe olevani uranuurtaja."
Ihmisten kohtaamista hän on oppinut työskennellessään diakonissana ja sairaanhoitajana. "Mutta varmasti on hirveästi asioita, jotka kohtaan vasta papin työssä. Toimitukset oppii kyllä tekemään. Niihin on ohjekirjat, ja ajan kanssa niissä tulee varmemmaksi. Tärkeämpiä ovat sisältökysymykset ja se, että voisin ihmisiä lohduttaa ja heidän kanssaan iloita", Mertaniemi pohtii.
"Papin tehtävä on olla palvelija ja välittää ikiaikaista viestiä, Jumalan armoa ja lohdutusta, olla toivon lähettiläs tässä kurjassa maailmassa. Kun kaikki pimenee, mulla on hyvä viesti, jota saan lippua heiluttaen kantaa."
Myös Markus Tuukkanen korostaa menevänsä palvelutehtävään. Ihmisten auttaminen heidän elämänsä tärkeissä taitekohdissa ja niissä mukana eläminen ovat sitä, mitä pappi voi seurakuntalaisille antaa. Uskonsanomaa tietysti unohtamatta.
"Mua jännittää, paljastuuko papin työ sellaiseksi, mitä ajattelen. Vasta työ osoittaa, onko minun paikkani seurakunnassa", Tuukkanen sanoo. Eikä hän odota pelkästään vaikeita kysymyksiä hankalista aiheista.
"Mulla on luottamus siihen, että iso osa seurakunnasta ottaa minut myönteisesti vastaan. Ja haluan tuoda myös itse esille, että meillä on paljon myönteisiä yhteisiä asioita, ei pelkästään kiistakysymyksiä."
Tuukkanen ei silti väitä tietävänsä, miten häneen tullaan suhtautumaan: kavereilleen hän on yhä Markus, omaisilleen suvun ensimmäinen pappi - "aika outo lintu". "Raahessa minut vasta identifioidaan papiksi. Sitten nähdään, millainen on ihmisten reaktio."
Vanha kuva papista pitäjän herraskaisena merkkihenkilönä ei ole kummankaan maisterin sydäntä lähellä.
"Jos pappi on ennen ollut täällä," Tuukkanen sanoo ja viittaa kädellään korkealle päiden yläpuolelle, "niin kyllä hän on laskeutunut ja laskeutumaan päin. Mutta toivottavasti tietynlainen arvostus säilyy. Jos se katoaisi kokonaan, niin mitä se kertoisi papeista?"
Ehkä sen, että kaverivanhemmuuden rinnalle on tulossa kaveripappeus?
"Siihen ei tarvitse mennä", Mertaniemi sanoo. "Turhaa pönöttämistä ei silti tarvita. Pappeus on jotain muuta kuin sitä, että pappi nostaa itse omaa profiiliaan."
Sen sijaan tarvitaan "papin asennetta". Sitä ordinaatioseminaarin vanhat parrat ovat tarjonneet yllin kyllin.
"He kunnioittavat tätä tehtävää ja ovat nähneet, että ihmiset kunnioittavat pappia. Asenne on: miten mä voisin auttaa? Se on mun täältä saama viesti - miten työ on opettanut nöyryyttä ja palvelualttiutta", Tuukkanen kertoo.
Nöyryys ja palvelualttius. Kauniita sanoja. Monen ihmisen mielikuvissa pappi on kuitenkin rutinoitunut leipäpappi, joka tarjoaa stereotyyppistä hymistelyä hetkeen kuin hetkeen. Tulevat pastorit eivät usko kliseisiin ratkaisuihin sortuvansa.
"Papin työ on niin maanläheistä", Mertaniemi perustelee. "Siinä ollaan niin suurten elämänkysymysten ja ankarien elämänkohtaloiden keskellä, että se laittaa papinkin maata vasten, miettimään elämänkysymyksiä ja kääntämään kiveä moneen suuntaan. Jos stereotyyppisiä vastauksia on ollut, ne karisevat ajan myötä."
Tuukkanen pohtii asiaa myös oikeaoppisuuden näkökulmasta.
"Raamattu on meidän ylin ohje ja perusta, ja siellä olevat sanathan eivät muutu. Jos joku ajattelee niistä, että ne ovat stereotyyppisiä, niin Raamatun sanoja me papit emme rohkene alkaa muutella. Mutta kuten Eeva sanoi, ihmisten kohtaamisessa oppikirjavastaukset karisevat."
Palatkaamme takaisin tuomiokirkon kellariin. Harjoiteltaviin toimituksiin kuuluvat hautaan siunaamisen ohella avioliittoon vihkiminen ja kaste. Jälkimmäisen osalta Eeva Mertaniemi pääsee tositoimiin heti ordinaatioseminaaria seuraavalla viikolla, ja vielä tavallista haastavammalla tavalla: edessä on kaksosten kaste. Sen vuoksi hän varmistaa, mitkä kastekaavan kohdat on lausuttava kahteen kertaan.
"Kyllähän kuivaharjoittelu on kuivaharjoittelua. Varmasti papin jalat tutisevat ensimmäisessä toimituksessa. Yritän kuitenkin välttää sitä, että sanoisin ´Mä teen tämän muuten ensimmäistä kertaa´, ettei muiden tarvitse ruveta jännittämään minun puolestani."
Seremoniallisten puolten sujumista enemmän Mertaniemeä ja Tuukkasta mietityttää ajankäyttö: Miten pappi järjestää kalenterinsa? Miten työajattomassa työssä yhdistetään vapaa-aika ja viranhoito? Mihin papin aika menee?
Suurelta osin paperisotaan, voisi viimeiseen kysymykseen vastata. "Me ollaan myös virkamiehiä", toteaa muuan kouluttaja ja esittelee lomakeviidakkoa, jossa sielunpaimenen on suunnistettava.
"Kerkiääkö pappi tehdä mitään muuta kuin täyttää näitä?" kajahtaa penkkirivistöltä. Seminaarilaisia naurattaa, kuten myös silloin kun Petri Satomaa kannustaa treenaamaan hautaan siunaamista kotona tai vaikka omassa kirkossa, "kunhan turistit eivät pääse yllättämään". Vakavaan työhön valmistautuminen ei tunnu erityisemmin ahdistavan.
Mikä sitten olisi pahinta, mitä papille voi tapahtua? Mertaniemi ja Tuukkanen vaikenevat. Mitä heidän mielikuvissaan tapahtuu, ei näy ulospäin, mikä lieneekin eräs papin arvokkuuden edellytyksistä. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen kummallakin välähtää:
"Ei kun niin, mehän käytiin tämä läpi..." Mertaniemi hoksaa.
"... kunhan ei iltapäivälehtien sivuille joudu, niin kaikki on hyvin", jatkaa Tuukkanen.