Näyttely Hyvinkään taidemuseossa 15.9. saakka.
Näyttely Oulun yliopiston kirjastossa 31.10. saakka.
Näyttely Jugendsalissa Helsingissä 25.8. saakka.
- Helsingin Olympiakisojen 50-vuotisjuhlanäyttely Suomen urheilumuseossa Helsingissä 20.10. saakka.
. Näyttely Postimuseossa Helsingissä 20.10. saakka.
Heinäkuun 19. päivänä 1952 Helsingin Olympiastadionin täyteinen yleisö, 70 000 katsojaa ja 69 maan urheilujoukkueet kohahtivat ensin yllättyneenä, sitten riemuissaan. Tuo kohahdus välittyi elävästi radioistakin.
"Paavo Nurmi juoksee nyt Hellaan soihtu kädessään pohjoiskaarteessa tullen juuri pääsuoralle. Kansa on noussut seisomaan, voimakkaasti se osoittaa suosiotaan Nurmelle, jonka askel on edelleen lentävän kevyt." Radioselostaja Pekka Tiilikaisen ääni oli täynnä intoa ja liikutusta.
Toisenlainen kohahdus nousi hetken kuluttua, kun Maailman Urheilevan Nuorison XV Olympiakisojen avajaisohjelmasta poiketen valkopukuinen nainen juoksi yleisön joukosta mikrofonin eteen.
"Se on Armi Kuusela", moni yleisön joukossa oli arvioinut. Mutta hän oli 23-vuotias saksalainen Barbara Rotbrat-Pleyer, "rauhanenkeli", jonka isä oli kymmenen vuotta aikaisemmin kaatunut sodassa Leningradin eteläpuolella.
Nyt 50 vuotta myöhemmin lukuisissa näyttelyissä ja tapahtumissa muistellaan kautta maan, miten sisukkaat suomalaiset järjestivät olympiakisat 1952.
Suomessa oli selvitty sodista ja sen jälkeisistä "vaaran vuosista", viimeinen sotakorvausjuna oli lähdössä, maata jälleenrakennettiin yhteistuumin vauhdilla, lapsia syntyi enemmän kuin koskaan. Porvarillisten ja työväenliikkeen järjestöjen urheilijat olivat tasa-arvoisia. Ja muhoslainen Armi Kuusela oli valittu Amerikassa Miss Universumiksi.
Vuoden 1952 olympialaiset olivat ainakin meidän suomalaisten mielestä viimeiset oikeat, koska niissä vallitsi reilu yhteishenki, järjestelyt olivat erinomaisia, kaupallisuus ei kukoistanut - mitä nyt Coca-cola - eikä vielä ainakaan julkisuudessa puhuttu dopingista tai muista vippaskonsteista.
Tänään, tasan 50 vuotta viimeisten oikeiden olympiakisojen avajaisista, järjestetään Helsingin Olympiastadionilla suuri 50-vuotismuistojuhla. Olympiasoihtu on tuotu sinne Pallastunturilta kuten 50 vuotta aikaisemminkin.
Tuolloin Paavo Nurmi sytytti olympiatulen stadionin kentällä ja Hannes Kolehmainen Stadionin tornin huipulla. Jälleen tulen sytyttäjän nimi on viimeiseen asti salaisuus. Arvailuja on Veikko Hakulisesta Lasse Vireniin.
Olympiatuli kulki 1952 juoksijoiden matkassa läpi Suomen. Juhlatilaisuudet seurasivat toisiaan innostuneena sarjana. Oulussakin oli mukana tuhatmäärin ihmisiä kaupungintalon edustalla, urheilukentällä ja katujen varsilla.
Hyvinkääntaidemuseo elävöittää esimerkillisellä taidolla, tarmolla ja paikallishistorian tuntemuksella valokuvin, lehtileikkein ja juhlaohjelmin olympiatulen matkaa ja yli 10 000 kaupunkilaisen juhlaa Hyvinkäällä.
Viisi lyhytfilmiä ja runsas esineistö kertovat sitten olympiakisoista Helsingissä. Hyvinkääkin on mukana, siellä järjestettiin yksi olympialaisten jalkapallo-otteluista. Ja hyvinkääläinen Erik Rönnholm osallistui 800 metrin alkueriin.
Itse Helsingin Olympiakisat ovat innoittaneet moniin näyttelyihin eri puolella maata ja etenkin Helsingissä.
Oulussa yliopiston kirjasto pelastaa tilanteen. Näyttely koostuu olympia-aiheisesta kirjallisuudesta, lehdistä, leikkeistä, ohjelmalehtisistä, korteista, kartoista ja lipuista sekä erinomaisen kauniista olympiahuiveista. Paikallisuutta näyttelyyn tuo lääkäri Pentti Järvisen, sittemmin Oulun yliopiston professorin, olympialääkärin kortti, joka myös oikeutti ilmaiseksi kisojen koripallo-otteluihin.
Eikä täälläkään, Muhoksen vieressä, olympialaisia muistella ilman Armi Kuuselaa. Kirjaston näyttelyvitriineissä on monia Armi-kirjoja sekä Armista kirjoittaneita vuoden 1952 aikakauslehtiä, noita nostalgisia Seuroja, Suomen Kuvalehtiä ja Eevoja.
Helsingissä Jugend-salin ja Suomen urheilumuseon näyttelyissä filmit, valokuvat, lehdet ja radio vetäisevät intensiivisellä voimalla keskelle tapahtumia ja tunnelmia heinäkuun 19. päivästä elokuun 3. päivään. Kilpailut ovat jännitysnäytelmiä, joissa onnistutaan ja epäonnistutaan, itketään ja nauretaan, katkaistaan maalinauhoja ja kaadutaan kaarteessa.
Sankarijuoksija Emil Zátopek ja hänen vaimonsa Dana nousevat yhä uudelleen ja uudelleen kisojen kuninkaaksi ja kuningattareksi. Neuvostoliiton Pressin voimasisarukset ovat edelleenkin muhkeita, pitkän ja hoikan Aleksandra Tsudinan sukupuoli jää yhä arvoitukseksi ja unkarilainen jalkapalloilija Ferenc Puskás on aina yhtä komea.
Näyttelyt esittelevät myös urheilijoiden arkea ja vapaa-aikaa. Moni ei taida muistaakaan, että Otaniemi oli suljettu kisakyläalue, johon oli majoitettu Neuvostoliiton ja muiden silloisen itäblokin maiden urheilijat. Kisojen osanottajanaiset asustivat Helsingin sairaanhoito-oppilaitoksessa.
Heinä-elokuussa 1952 Helsinki tuntuu kuhisseen kuninkaallisia, olympialaisten lähettipalvelujen näppäriä nuoria sekä coca-cola -juomaa kauppaavia reippaita tyttöjä ja poikia yhtenäisissä asuissaan.
Coca-colan historiaa Suomessa ei voi irrottaa olympialaisista. 30 000 laatikollista tuota tummaa makeutta oheistarvikkeineen oli valmistajan lahja Sotainvalidien Veljesliitolle.
Juoman myynti organisoitiin olympialaisten aikana sotilaallisella järjestelmällisyydellä ja veljesliitto sai tulot. Tästä alkoi coca-colan Suomen valloitus.
Moni nuori näpräsi kotonaan sanoma- ja aikakauslehdistä leikatusta olympiakuvista leikekirjoja. Eräs heistä oli 12-vuotias nuojualainen koulupoika Teuvo Mällinen, sittemmin Kalevan pitkäaikainen päätoimittaja.
Materiaalia hänellä oli runsaasti, kotiin tulivat Helsingin Sanomat, Suomen Sosiaalidemokraatti ja kaikki Oulussa ilmestyvät sanomalehdet Kalevasta Kansan Tahtoon. Sekä tietenkin aikansa johtava urheilun asiantuntija Suomen Urheilulehti.