Kodin remontointi työn ohessa lienee yksi masokistisimmista koettelemuksista, jonka ihminen voi itselleen järjestää rauhanajan oloissa.
Sudenkuoppien välttämiseksi remontoija saa toki kokeneemmilta tekijöiltä etukäteen runsaasti arvokkaita neuvoja: tee vain yhtä asiaa kerrallaan, älä kiirehdi liikaa, ei kannata olla turhan ankara itselleen, jos jokin työvaihe venyy, ja sitä rataa.
Neuvot ovat sinänsä hyviä, mutta vastoinkäymisten ja viivästysten ilmaantuessa työmaalle vinkit tuppaavat unohtumaan nopeasti, ja niiden tilalle mieleen hiipivät kummittelemaan kauhutarinat ikuisuuksiin venyneistä remonteista.
Pakko siis painaa.
Silmät ja korvat täyttyvät päiväsaikaan rakennuspölystä, ja öisin se ryönä imeytyy salakavalasti uniin, eikä remppaaja pääse nukkuessakaan eroon meneillään olevasta projektistaan. Remontoija on syöksynyt liian syvälle operaatioonsa syövereihin. Akryylimassa alkaa tuntua harkitsemisen arvoiselta lisukkeelta aamupuuroon.
Tuttavat tietenkin tiedustelevat, miten työt etenevät. Vilpittömäksi tarkoitettu kysymys muuntuu remontin näännyttämän kuulijan korvissa vainoharhaiseen muotoon: "Eikö se askartelu ole kestänyt jo melko kauan?"
Siinä sitä on lähipiirillä myötäelämistä.
Kun Via Dolorosan loppusuora alkaa vihdoin ja viimein häämöttää ja kämppä on jo muuttovalmis, käykin niin, että remontoijan tekee mieli vähän höllätä vauhtia. Sanasta muuttovalmis tulee yhtäkkiä synonyymi sanalle valmis, vaikka niillä on vissi ero. Lyödään siis rukkaset naulaan ja pensselit santaan hiukkasen liian aikaisin.
Uudet seinät, lattiat, laatat, tapetit ja ovet ovat toki paikoillaan, mutta lista sieltä, toinen täältä ja muutakin pikkusälää puuttuu vielä, kun muuttolaatikoita kannetaan jo pirttiin. Silloin remontoijan päälle laskeutuu niin sanottu viimeisen listan kirous.
Ympäri huoneistoa löytyy "pikku juttuja". Niiden hoitaminen pois päiväjärjestyksestä ei vaatisi kummoisia ponnistuksia, mutta enää ei ole kiire mihinkään. Voi pitää pientä luovaa taukoa.
Päivä pari venyy viikoksi ja sitten kuukauden mittaiseksi. Vähitellen silmä alkaa tottua eteisaulan nurkassa töröttävään epämääräiseen röykkiöön, joka koostuu rakennusjätteeksi luokiteltavista materiaaleista. Kasa katoaa nurkasta vasta sitten, kun kyläilemään kutsutut sukulaiset ovat jo melkein oven takana. Irrallaan olevan pistorasian kanteen löytyy ruuvi, kun vieraaksi saapuu vuoden ikäinen mukula, joka haluaa tutustua pistorasian sielunelämään.
Pikku hiljaa ja yksi kerrallaan keskeneräisyydet hoituvat pois päiväjärjestyksestä. Lopulta jäljelle jää vain yksi viheliäinen listan pätkä, joka vielä vuodenkin jälkeen remontista jaksaa loistaa poissaolollaan.
Sen listan minä rätkäytän kiinni tänään. Tai joskus myöhemmin.
niiles.nousuniemi@kaleva.fi
