Yksi on varmaa: tämä ei ole eläkevirka. Huippu-urheilija ei voi muumioitua omaan työhuoneeseensa pölyttymään, eikä paeta tekemättömyyden suohon.
Tulokset kyllä puhuvat puolestaan.
Lopettamisen aika tulee jokaiselle urheilijalle ennemmin tai myöhemmin vastaan.
Toiselle urheilijalle lopettaminen on koiranvirka. Häneltä pääsee itku pitkästä ilosta.
Jollekin toiselle urheilijalle lopettaminen on kuin siunattu eläkepäätös. Hänestä irtoaa helpotuksen huokaus.
Urheilija lopettaa usein pakon edessä. Loukkaantumiset ovat joko imeneet vuosien varrella mehut pois tai sitten äkillinen tapaturma lopettaa kaiken hetkessä.
"Olin karsimassa olympialaisiin ja minun olisi pitänyt sijoittua turnauksessa kolmanneksi. Minulta meni pronssiottelussa polvi sököksi ja hävisin. Ajattelin, että se taisi olla siinä: yläkerran Valtteri ei halunnut minua enää olympialaisiin", mestaripainija Mikael Lindgren muistelee kuuden vuoden taakse.
Lindgrenin ura loppui aluksi vuonna 2000 kuin seinään. Menetetyt olympialaiset jäivät kaivelemaan, mutta vuoden 2004 kisoihin oli liian pitkä matka.
"Punnitsin asioita. Minulla eivät olisi paukut riittäneet neljän vuoden uuteen jaksoon. Ja olisivatko paikatkaan enää kestäneet. Jos minulle olisi riittänyt edustuspaikka, olisin jatkanut. Minulle se ei ollut tarpeeksi: lähdin aina kisoihin mitali mielessä", nykyinen painin päävalmentaja alleviivaa.
Mutta. Lopettaa, ei lopeta.
"Istuin kesällä 2001 takapihan terassilla, kun puhelin soi."
Lindgrenille tarjottiin keikkatyötä Saksan bundesliigaan. Yksi ottelu viikossa, ehkä harjoittelua kolme kertaa päälle. Painija päätti kaivaa uudestaan trikoot esiin - kevyemmällä mielellä.
Lopullisesti miehen ura loppui vuonna 2004.
"En halunnut kehäraakiksi. Tärkeintä on, että lopettamisen jälkeen olisi hyvä mieli. Lopettaminen on vaikeaa, mutta joskus on vain pakko."
Plussia ja
miinuksia
Vuonna 2001 Jyväskylän yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan noin neljäsosa liigakiekkoilijoista koki lopettamisen vaikeaksi tai erittäin vaikeaksi. Kärppien puolustaja Harri Aho myöntää, ettei päätös ollut maailman helpoin asia.
Aho lopetti pitkän uransa keväällä 2002.
"Minulla ei ollut sellaista yksittäistä hetkeä, jolloin olisin päättänyt lopettaa. Päätös kypsyi viimeisen kauden aikana. Laskin plussia ja miinuksia, ja miinuksia oli enemmän", Kärpät-46 ry:n toiminnanjohtajana työskentelevä Aho kertoo.
Kärppäpuolustaja pelasi uransa viimeisen pelin 34-vuotiaana. Aikoinaan jo 30 ikävuotta lähestyvälle joukkuepelaajalle alettiin kuiskutella lopettamisesta, nykyisin plus kolmekymppinen on kaukana ikälopusta.
Raha on yksi selittävä tekijä.
"Jääkiekosta on tullut ammatti, ennen se ei ollut sitä. Moni pelaa esimerkiksi NHL:ssä pitkään, mutta eivät hekään 63-vuotiaiksi asti vedä. Loppujen lopuksi aika harva jatkaa yli 35-vuotiaaksi", Aho muistuttaa.
Aholle hänen oma lopettamisensa tiivistyy vanhaan sananlaskuun. "Aika aikaa kutakin."
Vaikka loukkaantumiset myötävaikuttivat painija Lindgrenin uran loppumiseen, oli hän kuitenkin onnellisessa asemassa, koska pystyi vielä parin vuoden uuteen molskikeikkaan.
Loukkaantumisten
keskellä
Kymmeniä SM-mitaleja aikoinaan juossut Raahen Vesan Teija Virkberg olisi myös halunnut jatkaa, mutta viimeinen kisa oli SM-viesteissä heinäkuussa 1991.
Kantapäävamma ja polvien nivelrikko eivät antaneet mahdollisuutta paluuseen.
"Ajatus oli ollut takaraivossa, mutta silti se tuli yhtäkkiä. Lähdin syksyllä lenkille, mutta kipu tuntui edelleen. Vielä ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen mietin, josko vammat olisivat parantuneet", hän sanoo.
Lopettamisprosessi oli raskas.
"Olin kuvitellut, että juoksen aina."