Porvoon piispaksi nousi entinen kulttuuriministeri ja yliopiston rehtori Gustav Björkstrand. Naispappeuden torjujat menettivät käytännössä viimeisen mahdollisuutensa saada itselleen myötämielinen esipaimen.
Suomen luterilaisen kirkon piispakuntaan saadaan joulukuun 3. päivänä uusi nimi, kun Porvoon hiippakunnan piispan virkaan vihitään teologian tohtori Gustav Björkstrand. Valintaan ja piispaksi vihkimykseen liittyy useitakin poikkeuksellisia seikkoja. Ensinnäkin Björkstrand saa käteensä piispan sauvan pienessä Pernajan kirkossa eikä hiippakunnan pääkaupungissa. Näin siksi, että Porvoon tuomiokirkon korjaukset ovat vasta alussa viimekesäisen tuhopolton jäljiltä.
Epätavallista tilanteessa on myös se, että kun piispan viran nykyinen haltija Erik Vikström jää eläkkeelle täytettyään 65 vuotta, tilalle tulee niin ikään 65-vuotias Björkstrand. Hän jäi viime syksynä eläkkeelle Åbo Akademin rehtorin virasta. Björkstrandin virkauralta löytyy myös kulttuuriministerin virka 1983--1987 ja kansanedustajuus 1987--1991. Piispakunnan joukossa Björkstrandin taidot yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa ovat siksi parhaasta päästä. Piispavuosia hänelle ehtii kertyä kolme. Lyhyempiäkin esipaimenen virkakausia on Suomessa nähty.
Kiinnostava yksityiskohta Björkstrandin valinnassa maan ainoan ruotsinkielisen hiippakunnan piispaksi on sekin, että niin hän kuin Erik Vikström ja tämän edeltäjä Porvoossa, myöhempi arkkipiispa John Vikström, ovat kaikki syntyisin Kokkolan seudulta. Puhdasta sattumaa se ei ole, sillä alueen ruotsinkielisen väestön kirkollinen elämä on perinteisesti ollut aktiivista.
Björkstrandin valinta oli loppujen lopuksi selvä, sillä hän kokosi enemmän kuin kaksi kolmannesta annetuista äänistä. Alueellisesti hajanaisen hiippakunnan piispan vaaliin liittyi kuitenkin kovia kirkkopoliittisia jännitteitä.
Björkstrandin vastaehdokkaana toisella kierroksella oli helsinkiläinen rovasti ja Suomen teologinen instituutin pääsihteeri Henrik Perret. Vaikka Björkstrandin valinta meni toista kierrosta koskevien etukäteisarvioiden mukaan, monet kirkon päättäjät huokaisivat silti helpotuksesta valinnan jälkeen.
Perret kuuluu naispappeuden torjujiin eikä hän olisi vihkinyt naisia papin virkaan. Hänen valintansa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispaksi olisi merkinnyt paluuta aikaan, jolloin Oulun hiippakunnan piispana toimi naispappeuden torjuja Olavi Rimpiläinen. Noina vuosinahan pohjoiseen seurakuntiin papin töihin tulevat naisteologit joutuivat hakemaan pappisvihkimyksensä maan muilta piispoilta, ja Oulun pappisvihkimykseen ja hiippakunnan papin tehtäviin saapui naispappeuden torjuvia teologimiehiä joka puolelta maata. Uuden piispan Samuel Salmen myötä epänormaali tilanne laukesi.
Henkilönä Henrik Perret olisi voinut olla koota laajemmankin kannatuksen. Hän ei kuulu naispappeuden torjujien kärkevään korkeakirkolliseen etujoukkoon ja on henkilönä maanläheinen ja mutkaton. Hänen kantansa niin sanottuun virkakysymykseen nousi kuitenkin ratkaisevaksi esteeksi valinnalle.
Porvoon ja Oulun hiippakunnissa naispappeuden vastustus on perinteisesti ollut vahvempaa kuin muualla maassa. Kun torjujat eivät kuusi vuotta sitten saaneet läpi ehdokastaan Oulussa eivätkä nyt Porvoossa, he joutuvat käytännössä heittämään lopullisesti toivonsa siitä, että saisivat maahan toivomuksiaan noudattavan piispan.