Omakuva on renessanssista lähtien kuulunut kuvataiteilijan repertoaariin - onhan malli halpa ja vuosikymmeniä saatavilla.
Toki omakuva kiehtoi jo vielä aikaisemminkin: roomalainen Plinius vanhempi kertoo 300-luvulta ennen ajanlaskun alkua omakuvista, jotka myöhemmin ovat kadonneet.
Keskiajalla maalari yleensä oli anonyymi ja teki tilaustöitä. Kuitenkin 1200-luvulta lähtien tavataan omakuvia: maalari piilottaa itsensä joskus alttaritauluun tai rukouskirjaan, vaivihkaan munkiksi, väkijoukkoon tai itämaan tietäjäksi.
Firenzessä Botticelli (s. 1444) maalasi itsensä Paimenten kumarrukseenMedicien viereen San Lorenzon kappeliin. Tämä on ensimmäinen julkinen omakuva.
Renessanssin aikana taiteilijan asema muuttui ratkaisevasti. Uskonnollisen rinnalle tuli maallista taidetta, ja tekijöitä kunnioitettiin yksilöllisen ilmaisunsa vuoksi.
Rembrandt loi jo yli sata kaunistelematonta omakuvaa, joista voimme lukea niin mielialoja kuin riipaisevaa vanhemmistakin. Entä yli neljäkymmentä van Goghin omakuvaa!
Kuolemattomia kuolevaisia
Luxembourgin museon näyttely keskittyy 1900-luvun omakuviin. Se on rohkeudessa, rikkaudessa ja totuudessa vertaansa vailla. Pökerryttävän riemastuttava!
Äkkipäätään ei tulisi ajatelleeksikaan, kuinka vekkuleita taiteilijat keksivät olla. Temmellyskenttähän oli fauvismin ansiosta lavea heti vuosisadan alusta.
Lovis Corinthin lyijykynä on hahmottanut samalle arkille seitsemät vakavat, nauravat irvistävät kasvot. Pieni Frida Kahlo suloisesti simpukkakehyksissä. Felix Nussbaum kääntyy siveltimet ja paletti kädessä, puoliksi klovnin naamion takaa. René Magritten siluetti leikkaa maiseman. Marcel Duchamp on vain kehystetty nimikirjoitus.
Francis Baconin kasvot näyttävät liikahtavan kauhuissaan. Laiha Zoran Music pitkässä kaavussaan viittaa keskitysleirikokemukseen. Myös Sam Szafran koskettaa alastomana ruipelona kuin sairasvuoteella tai kuolleena.
Otto Dix irvistää pääkallona otsallaan vehreä seppele, Andy Warholilla taas pääkallo on kuin pieni hattu. Mainio on myös James Ensorin etsaus vuodelta 1888: istuviltaan valahtanut luuranko, nimenä Muotokuvani v. 1966. Ensor muuten kuoli 1949.
On sielun ja ruumiin alastomuutta. Surumielinen Suzanne Valadon rinnat paljaana, Egon Schiele sokeeraa...
Moni katsoo peiliin. Norman Rockwell nähdään näin takaa, peilistä, tekeillä olevasta taulusta ja vielä sen kulmaan nastalla kiinnitetystä harjoitelmasta neljä kertaa. Toiseen kulmaan on tuikattu Dürer, Rembrandt, van Gogh ja "joku Picasso".
Henri Matisselta, André Derainilta, Antoni Tapièsilta, Antonio Sauralta näemme kaksi kuvaa lähes puolen vuosisadan välein, myös kaksi Kasimir Malevit?ia tuijottaa meitä eri tyylisinä. Ester Ferrerin valokuvassa taas on kasvojen toinen puoli vuodelta 1981, toinen 1989.
Kaksi Schjerbeckiä,
viisi Picassoa
Helene Schjerfbeckiltä on nuoruudenkuva 1884-1885 ja Punatäpläinen omakuva vuodelta 1944. Ne pärjäävät hienosti kavalkadissa. Ja iloinen asia on, että hänen viisi omakuvaansa on Pascal Bonafoux'n, kuraattorin, jättikirjassa L'autoportrait du XX. Siècle.
On jo aika Schjefbeckin päästä Euroopan taidehistoriaan!
Picassoa on eniten, peräti viisi. Eiköhän niistä yhden olisi voinut jättää vaikkapa kokonaan puuttuvan Chagallin hyväksi.
153 pientä ja suurta, värikästä ja himmeää, hassua ja synkkää, ovelaa ja rehellistä kuvaa! Ihania ovat myös "tavalliset", kuten riipaiseva vanha Degas vuodelta1900. Se tuo aivan uuden vivahteen hänen tuotantoonsa.
Näyttely menee syksyllä Firenzeen. Uffizi-museossahan on Leopoldo de Medicin 1600-luvulla aloittama, jatkuvasti täydentyvä omakuvakokoelma.
Moi! Autoportraits... Minä! Omakuvia 1900-luvulta, Musée du Luxembourg, Pariisi 25.7. saakka ja Palazzo Strozzi, Firenze, 1.9.-9.1.2005.