Pertti "Spede" Pasanen (1930-2001) oli Suomen menestynein elokuva- ja televisiokoomikko. Hänen tuotantonsa vuolaus ja epätasaisuus jakoi usein kriitikkojen mielipiteet, mutta kansansuosio oli yleensä taattu. Miltei kaksi sukupolvea kasvoi Spede-ilmiön parissa.
Suomalaisessa viihdemaailmassa hänen kokonaisuransa merkittävyyttä ei voi kieltää: Pasanen paitsi teki amerikkalaisesta crazy-huumorista oman, kotimaisen sovelluksena, oli myös varteenotettava tuottaja ja spelimies - viihdyttäjä sanan varsinaisessa merkityksessä.
Tommi Aitio ei ehtinyt koskaan tavata Pertti Pasasta henkilökohtaisesti. Silti hänen kirjoittamansa, kokonaisvaltaiseen otteeseen pyrkivä elämäkerta Spede on näkökulmaltaan varsin kattava. Pasasen keskeiset vaiheet, luonteenpiirteet ja urakehitys välittyvät siitä hyvin.
Rakenne on lähinnä kronologinen: tosiasioihin nojaavan, mutta tulkitsevasti kuvailevan prologin ja epilogin välillä Aitio jakaa Pasasen elämän neljään keskeiseen kokonaisuuteen.
Kuopiossa vietetyn lapsuuden ja nuoruuden jälkeen siirrytään Helsingin opiskeluaikaan ja Spede-käsitteen varsinaiseen syntyyn.
Turhapurojen kausi on oman lukunsa väärti, kuten myös erakoituvan miehen vanhuusvuodet. Kirjoittaja suhtautuu kuvattavaansa paikoin ylimyönteisesti, silotellen: Pasasen särmikkyyttä ei unohdeta, mutta tämän pahimmat, lähes oikeusjutuiksi nousseet 70-80 -lukujen kärhämät sivuutetaan.
Aitio tekee selkeän eron Pertti Pasasen ja Speden hahmon välillä. Hän näkee Speden roolina, jolla pohjimmaltaan ujon, joskin esiintymiseen mieltyneen savolaispojan oli helpompi esiintyä julkisuudessa. Privaatti-Pasanen oli henkilönä varautunut ja harvoin avautuva, ystävilleen lojaali, mutta myös vaativa. Selustan suojaaminen leimasi hänen työ- ja ihmissuhteitaan.
Toisaalta Pasanen alkoi luoda Spede-kuvaa jo varhain, lempinimi itsessään syntyi kirjan mukaan teinivuosina tyttöystävän keksimänä - toisiakin tulkintoja on esitetty. Kuopion ja Iisalmen kouluvuosien opiskelijaspekseistä Pasanen siirtyi Helsinkiin 50-luvulla muutettuaan avustamaan lukuisissa farssielokuvissa.
Jatkuvasti kirjoittamiseen satsannut mies värvättiin vuosikymmenen lopulla Yleisradioon, jossa hän uudisti siihenastista tyyliä crazy-muottiin. Jatkumo elokuvaan ja televisioon tähtiasemassa oli selkeä. Henkisinä ja tyylillisinä vaikuttajina Pasanen mainitsi usein Danny Kayen ja Jerry Lewisin, joskus myös Red Skeltonin.
Kirjassa painottuu Pertti Pasasen elokuvaura. Hänen merkityksensä esiintyvänä koomikkona väheni 70-luvun alkupuolella, jolloin manttelinperijäksi siirtyi Vesa-Matti Loiri. Aitio ei tee yksittäisten elokuvien kohdalla varsinaista arvottamista, joskin hänellä on henkilökohtaisia painotuksia. Laajassa Uunolandia-osuudessa on jonkin verran epätarkkuuksia esimerkiksi käsikirjoitusten kreditointipuolella.
Pasanen piti langat käsissään käsikirjoittajana aina seuraavalle vuosikymmenelle, jolloin Turhapuro-sarjan kehitykseen vaikutti vähintään yhtä paljon ohjaaja Ere Kokkonen.
Yksi Aition kirjan ongelma onkin, että omia muistelmiaan suunnitteleva Kokkonen piti sanaisen arkkunsa kiinni. Tämän muistikuvat pitkäaikaisena yhteistyökumppanina jo 60-luvun puolivälistä olisivat antaneet lisäulottuvuutta tuon alueen hahmotuksille. Nyt esimerkiksi Kokkosen ja Pasasen välirikko 80-luvun puolivälissä jää lyhyelle maininnalle.
Tuottajuus kiinnosti miestä loppuun asti, ei yksin omissa vaan myös muiden produktioissa. Painotukset siirtyivät televisiossa komediasta saippuaoopperan puolelle, muun muassa Blondi tuli taloon- ja Ihmeidentekijät-sarjoilla. Pasanen oli yhtä lailla vahva, kokonaisvaltainen elokuva-alan vaikuttaja: sanotaanpa Turhapuro-elokuvista muuten mitä tahansa, ne pitivät lukuisat pienet elokuvateatterit hengissä 80-luvulla.
Aitio piirtää elämäkerrassaan myös kuvan Spedestä keksijänä, mikä puoli kiinnosti tätä vanhemmiten yhä enemmän. Useat ideat olivat kuitenkin enemmän nokkelia oivalluksia ja sovelluksia kuin varsinaisia keksintöjä: tunnetuimmat aikaansaannokset, kuten Spede-linko ja venesovellukset saivat silti kohtuullista julkisuutta. Vähän ennen Pasasen kuolemaa tehdyn yhtiöiden myynnin jälkeen hän aikoikin keskittyä tuolle saralle.
Spede-kirjasta huomaa, että Aitio on ammattitoimittaja. Hän on luistava kirjoittaja, haastattelu- ja muu taustamateriaali on työstetty sujuvaksi kokonaisuudeksi. Toisaalta hahmottaessaan ikääntyvän Pasasen henkilö- ja luonnekuvaa esimerkiksi ihmissuhdepuolella hän käyttää paikoin "viikkolehtimäisiä" keinoja, maalailee. Elävöittämistä värikkäällä kielellä ei tietenkään elämäkerrassa viaksi voi lukea.
