Diane Johnson: Le Mariage - avioliitto ranskalaiseen tapaan. Suomentanut Kristiina Rikman. Otava.
Voivatko pitsiset alusvaatteet ja maapähkinävoi symboloida kulttuurien välistä kuilua?
Jos tähän kirjaan on uskominen, Ranska ei ole likimainkaan se Ranska jonka tunnemme eikä Amerikka muistuta hituistakaan sitä Amerikkaa missä monet suomalaisetkin ovat asuneet ja opiskelleet.
Vai olisiko tuo juoruilu,. snobbailu ja kanamaisuus jokin uusi virus? Sekoilu sellaisten ihmisten parissa, jotka tulevat joltain vieraalta planeetalta.
Kirjan takakannesta saamme lukea tekijästä, Diane Johnsonista, terävänä kulttuurikriitikkona, suurten kirjallisuuspalkintojen ehdokkaana, tekijänä joka jakaa aikansa Kalifornian ja Pariisin välillä silloin kun ei kirjoita kuplivan hienostuneita komedioitaan.
Tätä kihlaus- ja hääparodiaa on edeltänyt myös jonkinlainen poreilu avioerosta. Tekijää pidetään asiantuntijana Kanaalin, jopa suuremmankin meren molemmin puolin.
Tämä on tietysti viihdettä ja liioittelua. Muuten ei voi kuvitella järkevän kirjailijan poimivan romaanihenkilöitään noin oudosta parvesta, jossa vilisee valearistokraatteja, kokotteja, filmitähtiä ja -ohjaajia, kulttuurisnobeja ja -kauppiaita.
He sitten kuhisevat (kuplivat?) vanhojen ranskalaisten linnojen, kirkkojen ja ravintoloiden yltäkylläisessä valossa.
Marionetteja, joille ei oikeastaan tapahdu mitään. Jokin selvittämätön murha antikvariaattikaupassa, vanhan käsikirjoituksen ja purettujen paneelien katoaminen ja intohimoiset rakkaussuhteet ja tähän kaikkeen sekaantuvat tietysti FBI ja Ranskan poliisi ja kunnallishallinto.
Täytyyhän temperamenttia ja intohimoa olla kirjassa, jonka näyttämönä on muka Pariisi ja sen lähiseudun vanhat linnat. Niitä restauroidessaan amerikkalaiset eivät ota huomioon Ranskan kummallista byrokratiaa ja paikallisen väestön perinteitä.
Mielivaltaisia vangitsemisia, pormestarin tai tuomarien lahjontayrityksiä tietysti todellisuudessakin joskus tapahtuu, mutta tuskin näin turhissa asioissa, joiden sekavuus ja epätodennäköisyys ylittävät viihteenkin ystävän kärsivällisyyden.
Kristiina Rikman on tottunut suomentaja eikä sekavuutta voi panna hänen kontolleen. Eikä niitä lukemattomia ranskan kielen virheitä, joita ei parhaalla tahdollakaan voi sijoittaa mihinkään ranskalaiseen maisemaan. Eikä edes sitä kliseitten ja ennakkoluulojen kasaumaa jota pidetään tässä ehkä kritiikkinä? Parodiana? Henkevyytenä?
Tarina on kerta kaikkiaan saanut minut ymmälleni ja alan pelätä ymmärtäneeni väärin kukaties kuolemattoman yhteiskuntakriitikon syvälliset pohdiskelut. Se olisi tietysti noloa, mutta ei niin harmillista kuin turhanpäiväisten henkilöitten kanssa vietetyt turhat lukutunnit.
Ainoa lievittävä asianhaara on pieni käynti Oregonissa, jonka elintavat ja ilmasto saavat myös osakseen samaa kolhivaa kohtelua kuin Ranskan metsissä rynnistelevät verenhimoiset metsästäjät ja tilojensa puolustajien vaaralliset vahtikoirat. Olisiko tässä pyrkimystä tasapuolisuuteen?
Ei, taidan olla tosikko enkä siedä epäoikeudenmukaista irvailua. Ainahan tyylittelyä voi puolustaa, mutta ikikulunut leikinlasku ranskalaisten naisten kevytmielisyydestä, miesten uskottomuudesta ja herkuttelusta alkaa jo väsyttää. Eivätkä lukemista helpota pitkät valeaateliset nimihirviöt.
Tämän nukketeatterin oikuttelut, tunnekuohut ja snobistiset kulttuurielkeet tuntuvat täysin vierailta tavallisesta lukijasta, jonka ystävien joukossa on tavallisia ranskalaisia ja amerikkalaisia.
Ei yhtään sen enemmän irvokkaita kuin sinä tai minä, tai vaikkapa journalisti Tim, sympaattisuudessaan harvinainen olento tässä vieraalta planeetalta kerätyssä henkilögalleriassa.
