Nuori mies kävi kiivasta taistelua omantuntonsa kanssa. Sotaväki kutsui, mutta sisällä mieltä painoi tunne, ettei hän voisi tappaa ketään missään eikä koskaan.
Nuori mies oli testannut ajatuksiaan kavereillaan. He naureskelivat ja toistivat sodat käyneiltä isiltään kuulemaansa hokemaa: ”Ei me ihmisiä tapetakaan, vaan vihollisia.”
Vielä kutsuntoihin mennessään nuori mies kipuili asian kanssa. Olisiko hänessä miestä sanoa, mitä ajatella ja tuntea ja siihen vedoten kieltäytyä aseellisesta palveluksesta?
Ei, sitä hän ei tehnyt. Hän pelkäsi joutuvansa vakaumuksen aitoutta puntaroivan tutkintalautakunnan eteen.
Hän tunsi sisimmässään vakaumuksensa olevan aito ja todellinen, mutta häntä arvelutti, miten hän osaa sen ilmaista niin, ettei joudu naurunalaiseksi. Hän pelkäsi tulevansa nöyryytetyksi.
Nuori mies komennettiin palvelukseen muiden mukana.
Siinä vaiheessa, kun kivääri lyötiin kouraan, hän tiesi valinneensa väärin. Tämä ei todellakaan ollut hänen paikkansa.
Perääntymiseen ei kuitenkaan ollut riittävästi voimia. Voimat hupenivat siihen, että hän sai pidettyä itsensä jollain tavalla koossa täysin vastenmielisessä ympäristössä.
Helpommalta tuntui antaa valua virran mukana. Se tie osoittautui lopulta tuskien taipaleeksi; jatkuvaksi mittelöksi oman minänsä kanssa.
Ampuminen nosti hien pintaan. Ampumaradalla hän ammuskeli maalitaulussa komeilevan ihmishahmon yli ja ohi. Hänelle taulun ihmiskuva ei ollut vihollinen, vaan kuka tahansa meistä, elävä olento.
Vaikka nuori mies ei ollut uskon miehiä, hänen ajatusmaailmaansa oli iskostunut Raamatusta tuttu viides käsky: älä tapa. Se oli hänen vakaumuksensa, sillä hän oli pasifisti.
Nuori mies kävi armeijan, mutta siitä jäi syvä arpi sisälle. Sen umpeutuminen vei vuosia.
Isänmaan palveluksessa ei ole ollut sijaa nuoren miehen kaltaisille pasifisteille. Ei, vaikka he olisivat mieleltään kuinka isänmaallisia.
Isänmaallisuuden mittana on pidetty sotilaallista uhrautuvaisuutta; valmiutta ampua ja tulla ammutuksi. Sitä on käytetty miehisyyden mittatikkuna aina näihin päiviin saakka.
Tänään nuoren miehen kaltaiset vakaumukselliset voivat suorittaa palveluksen isänmaalle siviilipalveluksena ilman erillisiä vakaumuksen aitouden kuulustelua. Sen hintana on rangaistus: muita pidempi palvelusaika.
Jehovan uskoa todistavat saavat vapautuksen kaikesta palveluksesta. Se on oikein, kun otetaan huomioon, että vaihtoehtona on joutua vankilaan.
Mikä tekee jehovalaisista jollain tavalla parempia kuin muista uskovaisista? Miksi vain heillä on oikeus, jota muilla ei ole?
Pasifismiakin voidaan pitää uskona, vaikka sitä ei uskonnoksi luetakaan. Se on uskoa siihen, että ihminen voi itse omalla toimillaan ja esimerkillään tehdä maailmasta paremman.
Professori Jukka Kekkonen selvitti hiljattain, mitä Jehovan todistajille oikein pitäisi tehdä, jotta he voisivat elää vakaumuksensa mukaisesti, mutta palvella isänmaata kumminkin. Kekkonen etsi vaihtoja, jotka eivät loukkaisi toisten uskovaisten tai muulla tavalla vakaumuksellisten ihmisten oikeutta saada tasavertainen kohtelu.
Yksi Kekkosen varteenotettavimmista vaihtoehdoista on se, että sama vapaus suodaan kaikille, kunhan vain ihmisten vakaumus jollain tavalla todennetaan.
Käytännössä tämä tarkoittaisi entisaikaisten vakaumuksen aitoutta arvioivien tutkintalautakuntien paluuta.
Herää kysymys, kenellä meistä on otsaa mennä arvioimaan toisen vakaumusta? Jos itse ei tunne samalla tavalla, on vaikea astua toisen saappaisiin ja yrittää ymmärtää mitä hänen nupissaan liikkuu.
Paras vaihtoehto on, että kaikille nuorille miehille ja naisille tarjotaan mahdollisuus osallistua vapaaehtoisesti armeijaan tai muuhun palvelukseen.
Jos vapaaehtoisia ei löydy, korvataan heidät palkollisilla, mikäli toiminta arvioidaan tärkeäksi. Rahaa on. Sitä on niin paljon kuin pidämme viisaana panna siihen tarkoitukseen.