Geo McManusin luoma Vihtori ja Klaara kuuluu sarjakuvan suuriin klassikoihin. Tuohon asemaan sen oikeuttaa paitsi ikä, myös alkuperäisen piirtäjän ammattitaito.
Tämän maineeseen nojaten sarja ilmestyi lähemmäs 50 vuotta vielä McManusin 1954 tapahtuneen kuoleman jälkeen paljon keskinkertaisempien tekijöiden käsistä, aina 2000-luvun alkuun saakka.
Toisaalta McManusinkin piirrosjälki hioutui vuosien mittaan huomattavasti. 1910-luvun Vihtori ja Klaara -sarjat ovat graafisesti vielä varsin karkeita. Sarjan todellista kulta-aikaa olivat 1930- ja 1940-luvut.
Silloin siinä yhdistyivät tyylikkään selkeä, art deco -vaikutteinen ilmiasu ja kekseliäät pilat.
Ei ihme, että esimerkiksi myöhemmät ranskalaisen kielialueen ligne claire -suunnan sarjakuvataiteilijat, kuten Hergé ovat saaneet McManusilta selviä vaikutteita.
Tuolloin Vihtorin ja Klaaran suosio oli kansainvälisesti laajimmillaan. Se näkyi erityisesti sarjakuvan pohjalta tehdyissä elokuvasovituksissa.
Vihtori ja Klaara -elokuvia tehtiin niin sarjan alkuperämaassa Yhdysvalloissa kuin Euroopassa. Tekijänoikeuskysymyksistä ei kannettu kovin suurta huolta: Vihtorin hahmo lainattiin esimerkiksi animoituihin tupakkamainoksiin niin Norjassa kuin meillä.
Ehkä suhteutettuna sarjakuvan menestys oli yksi suurimpia juuri Suomessa. Kun Vihtori ja Klaara alkoi ilmestyä Uudessa Suomessa vuonna 1929, jo 1930-luvulla sarja siirtyi useina eri tulkintoina niin näyttämölle kuin valkokankaalle. Erityisesti aiheeseen mieltyi Tatu Pekkarinen, joka kirjoitti useita Vihtori-näytelmiä, jotka ovat yhä etenkin kesäteatterien vakio-ohjelmistoa.
Tunnettu vihtori-käsite oli tosin syntynyt jo ennen sarjakuvaa: Uuden Suomen toimittajat omivat sen sittemmin sarjakuvaan, johon tohvelisankari-idiomi istui enemmän kuin hyvin. Lehti kytki muutenkin sarjan kiinni tuolloiseen suomalaiseen todellisuuteen ajankohtaisin viittauksin.
Sarjakuvaformaatti piti kuitenkin parhaiten pintansa. Aina vuodesta 1930 talvisodan alkuun asti koostetut vuosikirjat olivat ensimmäisiä säännöllisesti albumimuodossa ilmestyneitä suomenkielisiä sarjakuvajulkaisuja.
Ensi alkuun albumeissa oli kylkiäisenä myös brittiläinen humoristinen koirasarja Bonzo, mutta se jäi pian pois. Nuo Uuden Suomen albumit ovat kuuluneet pitkään meikäläisten sarjakuvakeräilijöiden tavoiteltuihin kohteisiin, mikä näkyy myös niiden hinnoissa.
Niistä poimittu, Jussi Karjalaisen nostalgialla ja pieteetillä toimittama valikoima tarjoaa oivan mahdollisuuden tutustua Vihtoriin ja Klaaraan sen verevimpänä aikana. Arktisen Banaanin Sarjakuvaklassikot-sarjassaan kustantama teos sisältää otoksen kaikista kahdeksasta niteestä, vuosien 1930-37 päivästripeistä.
McManusin sunnuntaisarjat olisivat oman julkaisun väärti.
Kieliasu on uskollinen alkuperäiskäännöksille, mikä antaa kokonaisuuteen oman yhtä aikaa syventävän ja hupaisan mausteensa.
Vihtori ja Klaara -koosteesta huomaa, kuinka lyhyt pilasarja oli McManusille otollisin muoto. Vaikka hän rakensi sarjakuvan sisällä myös pitempiä juonellisia kokonaisuuksia, niissäkin strippi huipentuu tavallisesti gagiin.
Komiikka rakentuu etupäässä toiminnalle. Vihtori jää tavallisesti altavastaajan asemaan. Niin lyhytjänteistä kuin Vihtorin ja Klaaran huumori ylejään on, sarjakuvan perusasetelma on sitä vahvempi. Kyseessä on hyvinkin pisteliäs nousukkuuden satiiri, mikä ympätään perhesarjan muotoon.
Irlantilaisjuurinen Vuorenkaiun pariskunta ovat alkujaan työläisiä, slummista raharikkaiksi nousseita.
Nousukkuus näkyy erityisesti Klaaran hahmossa. Liikemies Vihtori kaipaa sen sijaan enemmän juurilleen.
Sarjan huumori pohjaa usein avioliiton epäsopuisuuteen: vaimon keinotekoisista yrityksistä omaksua hienoston elintapa sen ulkoisten tunnusmerkkien kautta ja skismoista, jotka syntyvät puolison mieltymyksistä maanläheisempiin nautintoihin.
1930-luvun Vihtori ja Klaara -stripit ovat kestäneet aikaa hyvin niin graafisesti kuin huumorin suhteen, vaikka McManusin piirrostyyli oli ehkä kaikkein irtonaisinta seuraavalla vuosikymmenellä.
Huomio kiintyy silti jo nyt niin pienten detaljien ja erityisesti perspektiivien hallintaan.
Arktisen Banaanin valikoimaa täydentävät Geo McManusin lyhyt henkilökuva sekä seikkaperäinen katsaus sarjakuvan yleisiin vaiheisiin ja vastaanottoon Suomessa. Omaksi luvukseen on nostettu meikäläiset näytelmä- ja elokuvatulkinnat, joita oli lukuisia.
Toimittaja Jussi Karjalaisen tarkkuutta kuvastaa se, että mukana on myös usein unohdettu, kauas lähtökohdistaan etääntynyt Eemeli-elokuva Voi veljet, mikä päivä!